Helvetin puutarha on kuollut. Kiitoksia kaikille seuraajille, lukijoille, kommentoijille ja toimittajille, jotka ovat näiden kuluneiden vuosien aikana tänne syystä tai toisesta sattuneet tulemaan. Uusi blogini on Vae Victis, joka on paljon tätä hienompi, ihanampi ja söpömpi. Jos vaan mitenkään jaksatte, niin olisi tosi kiva juttu, jos päivittäisitte linkkejänne, mutta pakottaahan en voi!
Syy muuttamiselle on sekä tekninen että periaatteellinen. Blogspot-ympäristö on monelta osalta rajoittunut ja monet haluamani ominaisuudet vaativat kikkailua. Plus tämä vaaleanpunainen camp-henkisyys alkaa ehkä olla jo parhaat päivänsä nähnyt. Periaatteellisesti haluan tukea WordPressiä ja vähentää Googlen tukemista, koska Google on yksi NSA:n Prism-valvonnassa mukana olleista yrityksistä ja WordPress puolestaan on osoittanut tukevansa vapautta ottamalla käyttöön bitcoin-maksamisen.
Tätä blogia ei enää tulla päivittämään, mutta jätän sen tänne kaikkien luettavaksi historialliseksi arkistoksi ja sitä varten, että mahdolliset toisten blogien linkkailut näihin kirjoituksiin eivät kuse.
Ja vielä toistamiseen kiitokset. Pus, pus, sydän, ihq jne. ^_^
lauantai 15. kesäkuuta 2013
torstai 9. toukokuuta 2013
Pakkoruotsi on hanurista - Vapaa kielivalinta ftw
Pakkoruotsi on kyllä hanurista ja syvältä sieltä. Tämä ei tarkoita, että ruotsinkieliset olisivat huonoja ihmisiä, eikä tämä tarkoita, että olisin vihapuheinen nuori mies. Suomenruotsalaiset eivät ole sama asia kuin ruotsin kieli, vaikka vapaan kielivalinnan vastustajat tahtovatkin vääntää pakkoruotsin väkisin ihmisvihaan, koska eivät keksi pakkoruotsille rationaalisia perusteita. "Pakkoruotsi on hanurista" tarkoittaa, että pakkoruotsi on äärimmäisen surkeasti perusteltua politiikkaa, joka ei toteuta mitään sen väitettyjä hyviä puolia, vaan itse asiassa toimii aktiivisesti niiden vahingoksi.
Pakkoruotsia perustellaan muun muassa sillä, että kielten osaaminen on aina hyväksi, että ruotsinkielisten palvelut voidaan turvata ja että useamman kielen osaaminen auttaa oppimaan muita kieliä. Jep, jep. Hienoja perusteluja, mutta nämä kaikki perustelut edellyttävät sitä, että pakkoruotsi tosiaankin opettaisi ruotsia. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ole.
Jos pakkoruotsi toimisi, jokaisen suomalaisen tulisi oppia vähintään perustaidot ruotsista. Näin ei tapahdu, vaan hyvin suuri osa suomalaisista ei osaa ruotsia edes alkeellisesti vuosienkaan opiskelun myötä. Edellinen opetusministeri Henna Virkkunen oli huolissaan, koska korkeakoulujen kielten opetuksen voimavaroista jatkuvasti suurempi osa menee kielenosaamisen aukkojen paikkaamiseen. Suurin osa oppilaista saa peruskoulun päättötodistukseen ruotsin numeroksi 6. Keskiverto suomalainen ei osaa käydä ruotsia edes turistitasolla siitä huolimatta, että ruotsi on ainoa pakollinen kieli, jota lapset joutuvat opiskelemaan.
Englantia osataan Suomessa valtavasti. Käytännössä jokainen nuori suomalainen osaa keskustella vähintään huonolla englannilla. Huomionarvoista on, että englanti ei ole Suomessa pakollinen, vaan sen tilalta voi opiskella esimerkiksi saksaa. Vaikka Suomessa ei ole pakkoenglantia, suomalaiset osaavat englantia. Suomessa taas on pakkoruotsi, mutta suomalaiset eivät osaa ruotsia. Jotta pakkoruotsia voitaisiin perustella ruotsin osaamisella, tulisi suomalaisten oppia sen myötä ruotsia. Koska suomalaiset eivät opi pakkoruotsista huolimatta ruotsia, ei pakkoruotsia voi perustella millään perusteella, joka edellyttää ruotsin oppimista.
Kuten jo todettua, englanti ei ole pakollista, mutta sitä osataan. Ruotsi on pakollista, mutta sitä ei osata. Jos suomalaisille halutaan opettaa ruotsia, olisi järkevää tehdä johtopäätös, että ainakaan pakkoruotsilla sitä ei pystytä tekemään. Pakkoruotsin kannattaminen ei tarkoita ruotsin osaamisen kannattamista, vaan ihmisten pakottamista istumaan ruotsin tunnilla ilman, että he tai yhteiskunta hyötyisi siitä mitään.
Mikäli hankkiutuisimme eroon pakkoruotsista, suomalaisten ruotsin kielen osaaminen parantuisi. Pakkoruotsi tarkoittaa, että opetusresursseja kuluu valtavasti ihmisiin, joita ruotsi ei kiinnosta ja jotka eivät sitä tule koskaan oppimaan pakkoruotsista huolimatta. Mikäli kielenvalinta olisi vapaaehtoista, valikoituisivat ruotsia opiskelemaan ne ihmiset, joilla on siihen motivaatio. Tällöin resurssit voitaisiin kohdistaa paremmin heihin ja heillä olisi mahdollisuus oppia ruotsia paremmin. Tällä hetkellä resurssien käyttäminen pakkoruotsin "opettamiseen" ihmisille, jotka eivät sillä mitään tee tai sitä koskaan opi, ei ole pelkästään turhaa, vaan myös haitallista.
Suomessa osataan huomattavasti vähemmän suuria eurooppalaisia kieliä kuin muualla Pohjoismaissa. Suomessa noin noin 18% kansalaisista kokee osaavansa keskustella saksaksi. Ruotsissa tämä luku on noin 30%. Tanskassa jopa noin 58%. Ranskaa kokee osaavansa noin 3% suomalaisista. Tanskassa ja Ruotsissa yli 10%. Espanjaa osaa noin 2% suomalaisista, ruotsalaisista ja tanskalaisista noin 5%. Kielten osaaminen on Suomessa heikompaa kuin muualla Pohjoismaissa. Tämä on täysin loogista, sillä toisin kuin muissa Pohjoismaissa, Suomessa lapset joutuvat istumaan "opiskelemassa" kieltä, josta he eivät koe saavansa mitään hyötyä. Tämä vie sekä opetuksesta että oppilailta resursseja, jotka he voisivat käyttää mielekkäämmin laajentamalla kielellistä osaamistaan. Pakkoruotsi ei lisää kielellistä monimuotoisuutta, vaan tappaa sen.
Jotta pakkoruotsi olisi perusteltua, tulisi sillä saada edes etäisesti yhtä hyvä osaamistaso kuin minkä verran suomalaiset osaavat englantia. Näin ei kuitenkaan ole. Sen sijaan vapaa kielivalinta parantaa Suomen kilpailukykyä, monipuolistaa kielten osaamista ja parantaa ruotsin taitoja ja asemaa Suomessa. Harva asia on yhtä typerää kuin paukuttaa päätään puuhun ja toivoa, että joskus se muuttuu kullaksi. Onkin valitettavaa, että tämä on miltei valokuvatarkka kuvaus hallituksen harjoittamasta kielipolitiikasta.
Mikäli kannatat vapaaehtoista kieltenopiskelua, käy allekirjoittamassa asiaa koskeva kansalaisaloite!
sunnuntai 5. toukokuuta 2013
Vihapuhetta ei voi hallita, mutta se loppuu vapaudella
Vihapuhe on kyllä monella tavalla syvältä. Se on syvältä, koska hävettää kuulua samaan lajiin kuin nettimölyäjät, jotka eivät edes mölyä tyylillä. Lisäksi se on syvältä, koska en tietenkään tahtoisi, että esimerkiksi Olli Immosta tai Li Anderssonia uhkaillaan, koska he uskaltavat sanoa mielipiteensä, joka ei kaikkia miellytä. Se on syvältä myös siksi, että poliitikot tahtovat luonnollisesti tehdä asialle jotain, mutta heillä ei ole pienintäkään käsitystä siitä, mikä on realistisesti mahdollista ja mikä ei. Esimerkiksi Ylen suuressa vihapuhegaalassa poliitikot kritisoivat, että poliisi ei suhtaudu asiaan riittävän vakavasti ja että moderaattoreiden pitäisi olla tiukempia. Todellisuudessa poliisi suhtautuu asiaan vakavasti ja moderointi on erittäinkin tiukkaa, mutta näillä asioilla ei ole juuri mitään merkitystä, sillä cyberavaruus ei toimi perinteisillä tavoilla.
Internet luotiin alunperin kestämään ydinsota. Idea on, että verkko voi jatkaa toimintaansa ilman suurempia häiriöitä, vaikka osa siitä räjäytettäisiin atomeiksi. Sensuuri, kontrolli ja valvonta ovat Internetille vastaavia ilmiöitä kuin fyysinen vahinko ja se reagoi niihin vastaavalla tavalla, eli kiertämällä aiheutetun vahingon. Tässä kestävyydessä ei ole kyse Internetin puutteesta tai ongelmasta, vaan se on itse Internetiin tarkoituksella rakennettu tekninen ominaisuus. Jos tästä ominaisuudesta haluaa eroon, on purettava koko Internet tai tehtävä valtavia muutoksia Internetin perustoimintaperiaatteisiin, mikä myös vahingoittaisi Internetin tehokkuutta tiedonvapauden, kulttuurin ja demokratian ylivoimaisena työkaluna.
Internet on asymmetrinen. Tämä tarkoittaa, että Internetissä toimijat voivat käyttää valtavasti enemmän voimaa kuin mitä heidän määränsä antaisi normaalisti myöten. Jokaista lainsäätäjää ja virkamiestä kohti Internetissä on tuhansia nörttiä, joiden elämäntyö on puuhailla tietokoneella. Sen lisäksi, että nörttejä, hakkereita ja kräkkereitä on netissä tuhansia kertoja enemmän kuin lainsäätäjiä, jokainen näistä tuhansista voi käyttää suhteessa tuhansia kertoja enemmän voimaa kuin fyysisessä maailmassa. Vihapuheen ilmiössä tämä asymmetrisyys tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yksittäinen nettihäirikkö voi luoda uusia blogeja, keskustelufoorumilankoja ja nettisivuja nopeammin kuin viranomaiset tai moderaattorit ehtivät niitä löytää, saati sitten poista.
Viranomaiset, poliitikot ja lainsäätäjät ovat täysin kädettömiä Internetin edessä, sillä Internetiä ei voi säännellä. Teknologia yksinkertaisesti ohittaa sääntelyn. Poliitikot yrittävät parhaansa, mutta he eivät ehdi säätää uusia lakeja lähellekään yhtä nopeasti kuin Internet leviää ja teknologia kehittyy. Silloin harvoin, kun päättäjät ehtivät luoda uutta sääntelyä, tämä sääntely on susi jo syntyessään, koska sääntelijät eivät alunperinkään ole tajunneet asiaa, johon he yrittävät sääntelyllään vaikuttaa.
Herrat eivät ymmärrä Internetiä
Perusongelma vihapuheen kontrollissa on sama kuin kaikissa muissa Internetiä ja tietotekniikkaa koskevissa asioissa. Poliitikot, viranomaiset ja muut päättäjät eivät ymmärrä, miten nykyteknologia toimii. Päättäjät kuvittelevat, että netti on samanlainen paikka kuin fyysinen maailma ja jos jotain säätää laiksi tai jostain tekee oikeuden päätöksen, tämä muuttuu todellisuudeksi. Näin ei kuitenkaan ole. Internet on teknologia. Laki joutuu toimimaan teknologian ehdoilla, mutta teknologia ei joudu toimimaan lain ehdoilla.
Viranomaisten päätökset eivät yksinkertaisesti päde Internetissä. Helsingin käräjäoikeus on määrännyt Internet-operaattoreita sensuroimaan ennakolta maailman kuuluisimman torrent-sivuston, The Pirate Bayn. Teoriassa tämän pitäisi tarkoittaa, että ihmiset eivät enää pääse Suomesta The Pirate Bayhin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset joutuvat kirjoittamaan selaimeensa piraattilahti.org sen sijaan, että he kirjoittavat thepiratebay.org. Sensuuri on mahdollista kiertää yksinkertaisesti käyttämällä esimerkiksi peilipalvelimia. Jos viranomaispäätöstä on vastoin teknologisia mahdollisuuksia, sillä ei ole teoriassakaan mitään todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa mihinkään. Internet asettaa uskon viranomaisiin koetukselle, koska Internetissä viranomaisilla ei ole aseita.
Hyvän esimerkin asiasta antaa Vasemmistoliiton Dan Koivulaakso. Koivulaakso kumppaneineen oli kirjoittanut pamfletin Äärioikeisto Suomessa, minkä jälkeen he tietenkin saivat netissä uhkauksia, koska Internet. "Poliisi ei tutkinut kirjailijakollegoitani vastaan kohdistuneita uhkauksia. Poliisi vetosi tutkinnan hankaluuteen, vaikka kyseessä oli vain verkkosivun ylläpitäjän selvittäminen, sähköpostiosoitteen tarkistaminen tai vastaava." pohtii Koivulaakso.
Koivulaakson kommentti on osoitus, miten paljon poliitikot uskovat viranomaisten valtaan ja lakiin ja miten vähän he ymmärtävät Internetiä ja teknologiaa. Koivulaakso kuvittelee, että verkkosivun ylläpitäjän selvittäminen, sähköpostiosoitteen tarkistaminen ja muut vastaavat toimet olisivat yksinkertaisia, vaikka todellisuudessa nuo asiat ovat kaikkea muuta kuin simppeleitä. Usein ne ovat jopa mahdottomia. Tämä mahdottomuus ei myöskään johdu pelkästään ajastaan jäljessä olevasta lainsäädännöstä ja liian vähän yrittävistä viranomaisista, vaan huomattavasti enemmän itse Internetin teknisistä ominaisuuksista.
Lainsäädännöllinen ongelma tulee välittömästi netin hajautetusta luonteesta. Jos tämän toimija käyttää ulkomaisilla servereillä olevia palveluja, kuten esimerkiksi Googlen Blogger-alustaa, hänen henkilöllisyytensä selvittäminen menee käytännössä mahdottomaksi. Ulkomaiset palveluntarjoajat eivät ole Suomen lainsäädännön alaisuudessa, eivätkä ne ryhdy helposti luovuttamaan mitään käyttäjätietojaan vieraan maan viranomaisille etenkään minkään suhteessa vähämerkityksisen rikoksen johdosta. Teon väline sijaitsee usein aivan muualla kuin missä tekijä itse. Jos tämä halutaan ratkaista lainsäädännöllä, tulisi viranomaisten valtuuksia laajentaa siten, että he voisivat toimia samalla tavalla myös ulkomailla. Sanomattakin selvää, että tämä olisi vastoin valtioiden suvereniteettia.
Jos nettikäyttäjä osaa edes alustavat perustiedot IP:n piilottamisesta, informaation kryptaamisesta ja sen sellaisesta, ei viranomaisilla ole käytännössä mahdollisuuksia selvittää, kuka nettikäyttäjä on. TOR, VPN, proxyt ja muut keinot salata oma tietoliikenne ja piilottaa sen lähde ovat arkipäivää jokaiselle vähänkään enemmän nettiä harrastaneelle. Vaikka luotaisiin maailmanpoliisi valvomaan vihapuhetta globaalisti ja tälle maailmanpoliisille annettaisiin valta toimia kaikkialla maailmassa, ei siitäkään olisi todennäköisesti mitään hyötyä. Vaikka Google joutuisi luovuttamaan käyttäjätiedot tälle maailmanpoliisille, eivät viranomaiset mahdollisesti hyötyisi niistä mitään, sillä tietoisesti pahantahtoinen toimija on erittäin todennäköisesti kätkenyt liikenteensä ja kryptannut liikkuvan informaation.
Jos lakia ei ole mahdollista valvoa tai aina edes noudattaa, se ei merkitse mitään. Jos vastakkain ovat fysiikan laki ja Suomen eduskunnan säätämä laki, fysiikan laki tulee voittamaan joka ikinen kerta ilman ainoatakaan poikkeusta. Jos poliitikot tajuaisivat tämän, ottaisimme valtavan askeleen kohti rationaalisempaa yhteiskuntajärjestystä.
Rangaistuksilla yritetään pelotella hiljaiseksi - turhaan
Kun viranomaiset saavat hyvin harvoin ketään vihapuheesta kiinni, he pyrkivät ampumaan kovilla niitä harvoja, jotka saadaan kiinni. Logiikka tässä takana perustuu rangaistuksien oletettuun deterrenssiin, eli pelotevaikutukseen. Oikeustieteellinen teoria deterrenssistä olettaa, että jos tietystä rikoksesta on hyvin hankala saada ketään kiinni, on muutamille kiinnisaaduille annettava sen verran kovat tuomiot, että ne pelottavat myös vapaalla jalalla olevat toimijat rehellisiksi.
Deterrenssi kusee täydellisesti muutamaan tekijään. Käytännössä pelotevaikutuksen logiikka on hyvin samankaltainen kuin tekijänoikeusrikoksissa; koska juuri ketään ei saada kiinni, niin kun saadaan, takavarikoidaan pikkutyttöjen läppärit tai lyödään oikeudessa satojen tuhansien korvausvaatimukset, jolloin kukaan ei enää uskalla harrastaa tiedostojenjakoa. Sanomattakin on selvää, että tiedostojenjako ei ole tästä huolimatta lähdössä mihinkään. On epätodennäköistä, että myöskään vihapuhe loppuu deterrenssillä, koska se ei ole katoamassa lakien kiristyksistä ja julkisista tuomioista huolimatta.
Vielä suuremman ongelman deterrenssi kohtaa vihapuheen luonteesta. Deterrenssiteoria edellyttää, että toimija on rationaalinen. Hänen on siis pystyttävä arvioimaan, onko järkevää tehdä teko, mikäli teosta voi seurata vakava rangaistus. Jos toimija olisi rationaalinen, hänen tulisi arvioida "Vaikka tästä teosta ei jääkään juuri mitenkään kiinni, on rangaistus sen verran vakava suhteessa mahdollisesti tekemääni rikokseen, että jätänpä vihapuhumatta." Jokainen varmasti tajuaa logiikan ongelman.
Vihapuhe ei ole rationaalista. Siihen liittyy sananmukaisesti viha. Kun ihminen on riittävän vihainen, hän ei ajattele rationaalisesti, vaan toimii intohimojen ja tunteiden ohjaamana. Vaikka vihan hetki olisi vain ohimenevä, ei enempää tarvita, sillä Internet on välitön. Muutamassa minuutissa henkilö voi vihaisena mennä nettiin ja kirjoittaa kommentin, jota hän ei välttämättä vähemmän vihaisena edes tarkoittaisi, minkä jälkeen viesti on välittömästi ja ikuisesti potentiaalisesti kaikkialla maailmassa. Internetin tekniset ominaisuudet aiheuttavat sen, että muutaman hetken pikastuminen ja ärsyyntyminen muuttuu globaaliksi tiedonannoksi.
Koska rangaistuksien deterrenssivaikutus ei toimi hyvin Internetissä eikä lainkaan irrationaalisessa toiminnassa, oikeudellinen rankaiseminen vihapuheista on tyhjä arpa. Itse ilmiötä sillä ei voi saada kuriin. Käytännön seuraus rangaistuksista on lähinnä se, että silloin tällöin oikeuslaitos iskee ja hiljentää toisinajattelijan tai antaa nettikirjoittamisesta mielivaltaisesti kovempia tuomioita kuin jopa kaikista törkeimmistä rikoksista. Tällainen toiminta oikeusjärjestelmältä vahingoittaa kansalaisten luottamusta oikeuteen ja viranomaisiin.
Kansanedustaja Jussi Halla-aho tuomittiin uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoihin hänen kirjoituksestaan "Muutama täky Illmanin Mikalle". (Olen julkaissut tuomioon johtaneen kirjoituksen uudestaan tässä blogissa, mikäli jotakuta kiinnostaa tutustua siihen.) Halla-ahon tekstit eivät olleet millään muotoa niin vakavia kuin mitä edes keskimääräinen muutaman keppanan loiventamassa aamukankkusessa kirjoitettu normiviesti Suomi24.fi:lle. Halla-aho oli kuitenkin julkinen henkilö, joten hänen saamisensa oikeuteen ja tuomiolle oli paljon helpompaa viranomaisille kuin keskimääräisen nettikirjoittelijan. Deterrenssiteoria vaati, että Jussi Halla-aho tuomitaan, jotta muut eivät uskalla enää kirjoittaa samalla tavalla kuin hän.
Tamperelainen nettihäirikkö Seppo Lehto tuomittiin viranomaisia halventavien tekstien ja videoiden levittämisestä yli kahden vuoden ehdottomaan vankeuteen. Lehto oli kirjoitellut netin täyteen blogeja, joissa hän esiintyi muun muassa valtionsyyttäjä Mika Illmanina ja haukkui Illmanin roolissa etnisiä vähemmistöjä, demaripoliitikkoja, viranomaisia ja niin edelleen. Lehto oli luonut kymmeniä blogeja ja kirjoitellut ne täyteen törkeyksiä, minkä lisäksi YouTubessa oli hänen videoitaan, joissa hän heilaa Hitleriä ja piirtää kuvan Muhammedista sikana. Lehdon aiheuttama häiriköinti oli rankkaa ja laajamittaista. Jos oikeusjärjestystä ja sen antamia tuomioita katsotaan kokonaisuutena, ehdottomassa vankeusrangaistuksessa oli silti kyse kohtuuttomuudesta.
Vuonna 2011 kotkalaismies tuomittiin vuoden ja kolmen kuukauden yhteisen vankeusrangaistuksen raiskauksesta ja hätävarjelun liioitteluna tehdystä pahoinpitelystä. Vuonna 2012 kiiminkiläismies tuomittiin raiskauksesta vuoden ja kahdeksan kuukauden ehdolliseen. Vuonna 2013 kaksi humalaisen naisen raiskannutta nuorta tuomittiin vuoden mittaisiin ehdollisiin. Vaikka kovat rangaistukset vihapuheesta ovat deterrenssiteorian mielestä loogisia, tosiasiallinen seuraus on se, että Suomen oikeusjärjestelmä antaa virkamiesten ja poliitikkojen halventamisesta kovemman tuomion kuin monista raiskauksista. Lisäksi näin kova tuomio on turha, koska deterrenssivaikutus jää olemattomaksi.
Deterrenssi ei toimi teorian edellyttämällä tavalla. Jos kovat tuomiot ja julkisesti toimiviin henkilöihin kohdistuva vaino toimisivat, vihapuhe vähenisi. Käytännössä deterrenssiteoria ei toimi. Teoriassa se toimii vielä vähemmän. Se, mitä deterrenssiteorian mukaan toimimisesta seuraa, on jopa kohtuuttomia tuomioita sekä epäjohdonmukaista syyttämiskäytäntöä. Tällaiset asiat ovat omiaan rapauttamaan kansalaisten uskoa oikeusjärjestelmän oikeudenmukaisuuteen.
Mitä vihapuheelle voi tehdä
Vihapuhetta ei siis voi kitkeä sensuroimalla tai valvomalla Internetiä, koska tämä on hyvin pitkälle mahdotonta sekä teknisesti että lainsäädännöllisesti. Mitä enemmän sensuuria ja valvontaa harjoitetaan, sitä enemmän sensuuria ja valvontaa kierretään. Vihapuhetta ei voi myöskään rajoittaa kovilla rangaistuksilla, koska deterrenssi edellyttää rationaalisuutta, joka vihapuheesta määritelmällisesti uupuu. Koska tappouhkausten saaminen on joka tapauksessa kettumaista, jotain asialle pitäisi tehdä.
Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, vaan asialle voidaankin tehdä valtavasti. Cyberkyttä Fobba "Markus" Forss on kommentoinut asiaa jo vuonna 2011, jolloin hän keksi niinkin ovelan kikan vihapuheen leviämistä vastaan kuin avoimuus. Forssin mukaan "Yksi ratkaisu vihapuheeseen on avoin data. Jos tilasto on julkinen sitä voidaan käsitellä ja se voidaan selittää auki. Jos ongelmasta ei puhuta, totuus etsitään itse. Tämä on yksi syistä, miksi vihapuhetta - laitonta ja laillista - kumpuaa."
Koska Fobba on puoliksi robotti, hänellä on intiimi ymmärrys cyberavaruuden rakenteista. Fobba tuokin esille yhden Internetin hienoimmista ominaisuuksista, joita ei ole vielä käsitelty. Internet tekee tiedon pimittämisen erittäin vaikeaksi ja monesti jopa mahdottomaksi. Jos jokin tieto on epämiellyttävää tai sen oletetaan aiheuttavan negatiivisia seurauksia, on tällainen tieto normaalisti voitu jättää julkaisematta tai pyyhkäistä pimentoon. Netin myötä tämä ei ole enää mahdollista.
Mikään järjestelmä ei ole täydellinen. Niin pitkään kuin jokin informaatio on olemassa ja se yritetään saada haltuun, ennemmin tai myöhemmin se tupsahtaa esille jostain. Koska Internet, ei vaadita muuta kuin yksi tupsahtaminen ja tieto on välittömästi kaikkialla.
Hyvä esimerkki tästä on Turun kaupungin teettämä selvitys maahanmuuttajien asumiskustannuksista. Selvityksessä todettiin, että maahanmuuttajien aiheuttamat asumiskustannukset ovat kunnalle merkittävästi suuremmat kuin kantaväestön aiheuttamat kustannukset. Normaaliin turkulaiseen tapaan päättäjät ajattelivat, että tieto voi vahingoittaa maahanmuuttajien mainetta, minkä vuoksi he yrittivät piilotella selvitystä. Yllättäen selvityksen olemassaolo kuitenkin paljastui, minkä jälkeen se levisi Internetissä kulovalkean tavoin pitkin blogeja, foorumeja ja sosiaalista mediaa. Internetin ansiosta salattu asiakirja oli kaikkien ruuduilla ja siitä syntyi välittömästi tuhansia kopioita.
Otetaanpa tähän pieni ajatusleikki. On olemassa asiakirja, joka sisältää kiusallista tietoa. Kumpi herättää enemmän närkästystä ja vihaa; se, että tämä kiusallinen tieto kerrotaan heti julkisesti vai se, että tämä kiusallinen tieto yritetään salata, minkä jälkeen se tulee joka tapauksessa ilmi? Tietysti se, että tietoa yritetään salailla. Sen lisäksi, että tieto itsessään on negatiivista, kansalaisia alkaa riipiä perhanasti, että päättäjät katsovat heidän olevan liian typeriä, että he eivät ansaitsisi tietää asioita, tai että päättäjien pitäisi pyrkiä kontrolloimaan heidän mielipiteitään salailemalla tai peittelemällä. Salailu ei vähennä vihaa, mutta se on omiaan lisäämään sitä. Internetin aikakaudella taas salaisuudet eivät pysy salassa.
Mitä avoimempi yhteiskunta on, sitä vähemmän siellä on tilaa ennakkoluuloille, ärtymykselle ja vihalle. Puolestaan avoimessa yhteiskunnassa on enemmän tilaa kansalaiskeskustelulle ja demokratialle. Valehtelu ja salailu suututtaa ihmisiä ja Internetin kehittyessä on päivä päivältä todennäköisempää, että kaikki valheet ja salailu paljastuvat.
Tiedon vapaus ja avoimuus ovat paras vastalääke vihapuheelle. Jos kansalaiset saavat helposti käsiinsä tarvittavan tiedon ja faktat, voidaan ennakkoluuloisilta ja virheellisiltä väitteiltä katkaista siivet välittömästi. Avoimuus myös osoittaa julkisen vallan luottamusta kansalaisia kohtaan, mikä puolestaan lisää kansalaisten luottamusta julkista valtaa kohtaan. Vihapuheesta päästään eroon, kun ryhdytään keskustelemaan asioista sen sijaan, että keskustellaan ihmisistä. Välttämätön edellytys tälle on kuitenkin se, että asiat ovat kaikkien saatavilla helposti ja vaivattomasti.
Internet luotiin alunperin kestämään ydinsota. Idea on, että verkko voi jatkaa toimintaansa ilman suurempia häiriöitä, vaikka osa siitä räjäytettäisiin atomeiksi. Sensuuri, kontrolli ja valvonta ovat Internetille vastaavia ilmiöitä kuin fyysinen vahinko ja se reagoi niihin vastaavalla tavalla, eli kiertämällä aiheutetun vahingon. Tässä kestävyydessä ei ole kyse Internetin puutteesta tai ongelmasta, vaan se on itse Internetiin tarkoituksella rakennettu tekninen ominaisuus. Jos tästä ominaisuudesta haluaa eroon, on purettava koko Internet tai tehtävä valtavia muutoksia Internetin perustoimintaperiaatteisiin, mikä myös vahingoittaisi Internetin tehokkuutta tiedonvapauden, kulttuurin ja demokratian ylivoimaisena työkaluna.
Internet on asymmetrinen. Tämä tarkoittaa, että Internetissä toimijat voivat käyttää valtavasti enemmän voimaa kuin mitä heidän määränsä antaisi normaalisti myöten. Jokaista lainsäätäjää ja virkamiestä kohti Internetissä on tuhansia nörttiä, joiden elämäntyö on puuhailla tietokoneella. Sen lisäksi, että nörttejä, hakkereita ja kräkkereitä on netissä tuhansia kertoja enemmän kuin lainsäätäjiä, jokainen näistä tuhansista voi käyttää suhteessa tuhansia kertoja enemmän voimaa kuin fyysisessä maailmassa. Vihapuheen ilmiössä tämä asymmetrisyys tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yksittäinen nettihäirikkö voi luoda uusia blogeja, keskustelufoorumilankoja ja nettisivuja nopeammin kuin viranomaiset tai moderaattorit ehtivät niitä löytää, saati sitten poista.
Viranomaiset, poliitikot ja lainsäätäjät ovat täysin kädettömiä Internetin edessä, sillä Internetiä ei voi säännellä. Teknologia yksinkertaisesti ohittaa sääntelyn. Poliitikot yrittävät parhaansa, mutta he eivät ehdi säätää uusia lakeja lähellekään yhtä nopeasti kuin Internet leviää ja teknologia kehittyy. Silloin harvoin, kun päättäjät ehtivät luoda uutta sääntelyä, tämä sääntely on susi jo syntyessään, koska sääntelijät eivät alunperinkään ole tajunneet asiaa, johon he yrittävät sääntelyllään vaikuttaa.
Herrat eivät ymmärrä Internetiä
Perusongelma vihapuheen kontrollissa on sama kuin kaikissa muissa Internetiä ja tietotekniikkaa koskevissa asioissa. Poliitikot, viranomaiset ja muut päättäjät eivät ymmärrä, miten nykyteknologia toimii. Päättäjät kuvittelevat, että netti on samanlainen paikka kuin fyysinen maailma ja jos jotain säätää laiksi tai jostain tekee oikeuden päätöksen, tämä muuttuu todellisuudeksi. Näin ei kuitenkaan ole. Internet on teknologia. Laki joutuu toimimaan teknologian ehdoilla, mutta teknologia ei joudu toimimaan lain ehdoilla.
Viranomaisten päätökset eivät yksinkertaisesti päde Internetissä. Helsingin käräjäoikeus on määrännyt Internet-operaattoreita sensuroimaan ennakolta maailman kuuluisimman torrent-sivuston, The Pirate Bayn. Teoriassa tämän pitäisi tarkoittaa, että ihmiset eivät enää pääse Suomesta The Pirate Bayhin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset joutuvat kirjoittamaan selaimeensa piraattilahti.org sen sijaan, että he kirjoittavat thepiratebay.org. Sensuuri on mahdollista kiertää yksinkertaisesti käyttämällä esimerkiksi peilipalvelimia. Jos viranomaispäätöstä on vastoin teknologisia mahdollisuuksia, sillä ei ole teoriassakaan mitään todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa mihinkään. Internet asettaa uskon viranomaisiin koetukselle, koska Internetissä viranomaisilla ei ole aseita.
Hyvän esimerkin asiasta antaa Vasemmistoliiton Dan Koivulaakso. Koivulaakso kumppaneineen oli kirjoittanut pamfletin Äärioikeisto Suomessa, minkä jälkeen he tietenkin saivat netissä uhkauksia, koska Internet. "Poliisi ei tutkinut kirjailijakollegoitani vastaan kohdistuneita uhkauksia. Poliisi vetosi tutkinnan hankaluuteen, vaikka kyseessä oli vain verkkosivun ylläpitäjän selvittäminen, sähköpostiosoitteen tarkistaminen tai vastaava." pohtii Koivulaakso.
 |
| Internet tervehtimässä poliitikkoja. |
Lainsäädännöllinen ongelma tulee välittömästi netin hajautetusta luonteesta. Jos tämän toimija käyttää ulkomaisilla servereillä olevia palveluja, kuten esimerkiksi Googlen Blogger-alustaa, hänen henkilöllisyytensä selvittäminen menee käytännössä mahdottomaksi. Ulkomaiset palveluntarjoajat eivät ole Suomen lainsäädännön alaisuudessa, eivätkä ne ryhdy helposti luovuttamaan mitään käyttäjätietojaan vieraan maan viranomaisille etenkään minkään suhteessa vähämerkityksisen rikoksen johdosta. Teon väline sijaitsee usein aivan muualla kuin missä tekijä itse. Jos tämä halutaan ratkaista lainsäädännöllä, tulisi viranomaisten valtuuksia laajentaa siten, että he voisivat toimia samalla tavalla myös ulkomailla. Sanomattakin selvää, että tämä olisi vastoin valtioiden suvereniteettia.
Jos nettikäyttäjä osaa edes alustavat perustiedot IP:n piilottamisesta, informaation kryptaamisesta ja sen sellaisesta, ei viranomaisilla ole käytännössä mahdollisuuksia selvittää, kuka nettikäyttäjä on. TOR, VPN, proxyt ja muut keinot salata oma tietoliikenne ja piilottaa sen lähde ovat arkipäivää jokaiselle vähänkään enemmän nettiä harrastaneelle. Vaikka luotaisiin maailmanpoliisi valvomaan vihapuhetta globaalisti ja tälle maailmanpoliisille annettaisiin valta toimia kaikkialla maailmassa, ei siitäkään olisi todennäköisesti mitään hyötyä. Vaikka Google joutuisi luovuttamaan käyttäjätiedot tälle maailmanpoliisille, eivät viranomaiset mahdollisesti hyötyisi niistä mitään, sillä tietoisesti pahantahtoinen toimija on erittäin todennäköisesti kätkenyt liikenteensä ja kryptannut liikkuvan informaation.
Jos lakia ei ole mahdollista valvoa tai aina edes noudattaa, se ei merkitse mitään. Jos vastakkain ovat fysiikan laki ja Suomen eduskunnan säätämä laki, fysiikan laki tulee voittamaan joka ikinen kerta ilman ainoatakaan poikkeusta. Jos poliitikot tajuaisivat tämän, ottaisimme valtavan askeleen kohti rationaalisempaa yhteiskuntajärjestystä.
Rangaistuksilla yritetään pelotella hiljaiseksi - turhaan
Kun viranomaiset saavat hyvin harvoin ketään vihapuheesta kiinni, he pyrkivät ampumaan kovilla niitä harvoja, jotka saadaan kiinni. Logiikka tässä takana perustuu rangaistuksien oletettuun deterrenssiin, eli pelotevaikutukseen. Oikeustieteellinen teoria deterrenssistä olettaa, että jos tietystä rikoksesta on hyvin hankala saada ketään kiinni, on muutamille kiinnisaaduille annettava sen verran kovat tuomiot, että ne pelottavat myös vapaalla jalalla olevat toimijat rehellisiksi.
Deterrenssi kusee täydellisesti muutamaan tekijään. Käytännössä pelotevaikutuksen logiikka on hyvin samankaltainen kuin tekijänoikeusrikoksissa; koska juuri ketään ei saada kiinni, niin kun saadaan, takavarikoidaan pikkutyttöjen läppärit tai lyödään oikeudessa satojen tuhansien korvausvaatimukset, jolloin kukaan ei enää uskalla harrastaa tiedostojenjakoa. Sanomattakin on selvää, että tiedostojenjako ei ole tästä huolimatta lähdössä mihinkään. On epätodennäköistä, että myöskään vihapuhe loppuu deterrenssillä, koska se ei ole katoamassa lakien kiristyksistä ja julkisista tuomioista huolimatta.
 |
| Deterrenssin toimiminen edellyttää rationaalisuutta. |
Vihapuhe ei ole rationaalista. Siihen liittyy sananmukaisesti viha. Kun ihminen on riittävän vihainen, hän ei ajattele rationaalisesti, vaan toimii intohimojen ja tunteiden ohjaamana. Vaikka vihan hetki olisi vain ohimenevä, ei enempää tarvita, sillä Internet on välitön. Muutamassa minuutissa henkilö voi vihaisena mennä nettiin ja kirjoittaa kommentin, jota hän ei välttämättä vähemmän vihaisena edes tarkoittaisi, minkä jälkeen viesti on välittömästi ja ikuisesti potentiaalisesti kaikkialla maailmassa. Internetin tekniset ominaisuudet aiheuttavat sen, että muutaman hetken pikastuminen ja ärsyyntyminen muuttuu globaaliksi tiedonannoksi.
Koska rangaistuksien deterrenssivaikutus ei toimi hyvin Internetissä eikä lainkaan irrationaalisessa toiminnassa, oikeudellinen rankaiseminen vihapuheista on tyhjä arpa. Itse ilmiötä sillä ei voi saada kuriin. Käytännön seuraus rangaistuksista on lähinnä se, että silloin tällöin oikeuslaitos iskee ja hiljentää toisinajattelijan tai antaa nettikirjoittamisesta mielivaltaisesti kovempia tuomioita kuin jopa kaikista törkeimmistä rikoksista. Tällainen toiminta oikeusjärjestelmältä vahingoittaa kansalaisten luottamusta oikeuteen ja viranomaisiin.
Kansanedustaja Jussi Halla-aho tuomittiin uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoihin hänen kirjoituksestaan "Muutama täky Illmanin Mikalle". (Olen julkaissut tuomioon johtaneen kirjoituksen uudestaan tässä blogissa, mikäli jotakuta kiinnostaa tutustua siihen.) Halla-ahon tekstit eivät olleet millään muotoa niin vakavia kuin mitä edes keskimääräinen muutaman keppanan loiventamassa aamukankkusessa kirjoitettu normiviesti Suomi24.fi:lle. Halla-aho oli kuitenkin julkinen henkilö, joten hänen saamisensa oikeuteen ja tuomiolle oli paljon helpompaa viranomaisille kuin keskimääräisen nettikirjoittelijan. Deterrenssiteoria vaati, että Jussi Halla-aho tuomitaan, jotta muut eivät uskalla enää kirjoittaa samalla tavalla kuin hän.
Tamperelainen nettihäirikkö Seppo Lehto tuomittiin viranomaisia halventavien tekstien ja videoiden levittämisestä yli kahden vuoden ehdottomaan vankeuteen. Lehto oli kirjoitellut netin täyteen blogeja, joissa hän esiintyi muun muassa valtionsyyttäjä Mika Illmanina ja haukkui Illmanin roolissa etnisiä vähemmistöjä, demaripoliitikkoja, viranomaisia ja niin edelleen. Lehto oli luonut kymmeniä blogeja ja kirjoitellut ne täyteen törkeyksiä, minkä lisäksi YouTubessa oli hänen videoitaan, joissa hän heilaa Hitleriä ja piirtää kuvan Muhammedista sikana. Lehdon aiheuttama häiriköinti oli rankkaa ja laajamittaista. Jos oikeusjärjestystä ja sen antamia tuomioita katsotaan kokonaisuutena, ehdottomassa vankeusrangaistuksessa oli silti kyse kohtuuttomuudesta.
Vuonna 2011 kotkalaismies tuomittiin vuoden ja kolmen kuukauden yhteisen vankeusrangaistuksen raiskauksesta ja hätävarjelun liioitteluna tehdystä pahoinpitelystä. Vuonna 2012 kiiminkiläismies tuomittiin raiskauksesta vuoden ja kahdeksan kuukauden ehdolliseen. Vuonna 2013 kaksi humalaisen naisen raiskannutta nuorta tuomittiin vuoden mittaisiin ehdollisiin. Vaikka kovat rangaistukset vihapuheesta ovat deterrenssiteorian mielestä loogisia, tosiasiallinen seuraus on se, että Suomen oikeusjärjestelmä antaa virkamiesten ja poliitikkojen halventamisesta kovemman tuomion kuin monista raiskauksista. Lisäksi näin kova tuomio on turha, koska deterrenssivaikutus jää olemattomaksi.
Deterrenssi ei toimi teorian edellyttämällä tavalla. Jos kovat tuomiot ja julkisesti toimiviin henkilöihin kohdistuva vaino toimisivat, vihapuhe vähenisi. Käytännössä deterrenssiteoria ei toimi. Teoriassa se toimii vielä vähemmän. Se, mitä deterrenssiteorian mukaan toimimisesta seuraa, on jopa kohtuuttomia tuomioita sekä epäjohdonmukaista syyttämiskäytäntöä. Tällaiset asiat ovat omiaan rapauttamaan kansalaisten uskoa oikeusjärjestelmän oikeudenmukaisuuteen.
Mitä vihapuheelle voi tehdä
Vihapuhetta ei siis voi kitkeä sensuroimalla tai valvomalla Internetiä, koska tämä on hyvin pitkälle mahdotonta sekä teknisesti että lainsäädännöllisesti. Mitä enemmän sensuuria ja valvontaa harjoitetaan, sitä enemmän sensuuria ja valvontaa kierretään. Vihapuhetta ei voi myöskään rajoittaa kovilla rangaistuksilla, koska deterrenssi edellyttää rationaalisuutta, joka vihapuheesta määritelmällisesti uupuu. Koska tappouhkausten saaminen on joka tapauksessa kettumaista, jotain asialle pitäisi tehdä.
Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, vaan asialle voidaankin tehdä valtavasti. Cyberkyttä Fobba "Markus" Forss on kommentoinut asiaa jo vuonna 2011, jolloin hän keksi niinkin ovelan kikan vihapuheen leviämistä vastaan kuin avoimuus. Forssin mukaan "Yksi ratkaisu vihapuheeseen on avoin data. Jos tilasto on julkinen sitä voidaan käsitellä ja se voidaan selittää auki. Jos ongelmasta ei puhuta, totuus etsitään itse. Tämä on yksi syistä, miksi vihapuhetta - laitonta ja laillista - kumpuaa."
Koska Fobba on puoliksi robotti, hänellä on intiimi ymmärrys cyberavaruuden rakenteista. Fobba tuokin esille yhden Internetin hienoimmista ominaisuuksista, joita ei ole vielä käsitelty. Internet tekee tiedon pimittämisen erittäin vaikeaksi ja monesti jopa mahdottomaksi. Jos jokin tieto on epämiellyttävää tai sen oletetaan aiheuttavan negatiivisia seurauksia, on tällainen tieto normaalisti voitu jättää julkaisematta tai pyyhkäistä pimentoon. Netin myötä tämä ei ole enää mahdollista.
 |
| Fobba suorittamassa rutiinitehtävää. |
Hyvä esimerkki tästä on Turun kaupungin teettämä selvitys maahanmuuttajien asumiskustannuksista. Selvityksessä todettiin, että maahanmuuttajien aiheuttamat asumiskustannukset ovat kunnalle merkittävästi suuremmat kuin kantaväestön aiheuttamat kustannukset. Normaaliin turkulaiseen tapaan päättäjät ajattelivat, että tieto voi vahingoittaa maahanmuuttajien mainetta, minkä vuoksi he yrittivät piilotella selvitystä. Yllättäen selvityksen olemassaolo kuitenkin paljastui, minkä jälkeen se levisi Internetissä kulovalkean tavoin pitkin blogeja, foorumeja ja sosiaalista mediaa. Internetin ansiosta salattu asiakirja oli kaikkien ruuduilla ja siitä syntyi välittömästi tuhansia kopioita.
Otetaanpa tähän pieni ajatusleikki. On olemassa asiakirja, joka sisältää kiusallista tietoa. Kumpi herättää enemmän närkästystä ja vihaa; se, että tämä kiusallinen tieto kerrotaan heti julkisesti vai se, että tämä kiusallinen tieto yritetään salata, minkä jälkeen se tulee joka tapauksessa ilmi? Tietysti se, että tietoa yritetään salailla. Sen lisäksi, että tieto itsessään on negatiivista, kansalaisia alkaa riipiä perhanasti, että päättäjät katsovat heidän olevan liian typeriä, että he eivät ansaitsisi tietää asioita, tai että päättäjien pitäisi pyrkiä kontrolloimaan heidän mielipiteitään salailemalla tai peittelemällä. Salailu ei vähennä vihaa, mutta se on omiaan lisäämään sitä. Internetin aikakaudella taas salaisuudet eivät pysy salassa.
Mitä avoimempi yhteiskunta on, sitä vähemmän siellä on tilaa ennakkoluuloille, ärtymykselle ja vihalle. Puolestaan avoimessa yhteiskunnassa on enemmän tilaa kansalaiskeskustelulle ja demokratialle. Valehtelu ja salailu suututtaa ihmisiä ja Internetin kehittyessä on päivä päivältä todennäköisempää, että kaikki valheet ja salailu paljastuvat.
Tiedon vapaus ja avoimuus ovat paras vastalääke vihapuheelle. Jos kansalaiset saavat helposti käsiinsä tarvittavan tiedon ja faktat, voidaan ennakkoluuloisilta ja virheellisiltä väitteiltä katkaista siivet välittömästi. Avoimuus myös osoittaa julkisen vallan luottamusta kansalaisia kohtaan, mikä puolestaan lisää kansalaisten luottamusta julkista valtaa kohtaan. Vihapuheesta päästään eroon, kun ryhdytään keskustelemaan asioista sen sijaan, että keskustellaan ihmisistä. Välttämätön edellytys tälle on kuitenkin se, että asiat ovat kaikkien saatavilla helposti ja vaivattomasti.
torstai 2. toukokuuta 2013
Pienpuolueiden yhdistyminen ja eurovaaliehdokkuus - Yhdessä nousemme, yksin kaadumme
Piraattipuolueen Varsinais-Suomen piirin puheenjohtaja Tapani Karvinen on ehdottanut minua Piraattipuolueen eurovaaliehdokkaaksi. Ehdotukselle on ollut kannatusta sekä puolueen sisältä että myös Muutoksesta ja laajemmin puoluepoliittisesti sitoutumattomalta kentältä, jotka (jostain syystä) ovat tukeneet poliittisia pyrkimyksiäni. Jo pelkästään tämän vuoksi katson, että on velvollisuuteni harkita vakavasti tätä asiaa. Ja olenkin harkinnut.
Pienten puolueiden ja poliittisten liikkeiden on yhdistyttävä, mikäli niillä voisi olla pienintäkään toivoa tai mahdollisuutta saada mitään suurempaa muutosta aikaiseksi. Suomessa suuret puolueet hallitsevat, koska järjestelmä on tehty heidän edukseen esimerkiksi vaalitavan suhteellisuudessa, puoluetuilla ja median selkeällä painostuksella suurten puolueiden eduksi. Pienillä puolueilla ei ole monia etuja ja nämä muutamat pienet edut katoavat pienten taistellessa myös keskenään.
Neuvotteluja yhdistymisestä tai yhteistyöstä on käyty sekä paikallistasolla että puolueiden ja poliittisten liikkeiden hallitusaktiivien kesken, mutta kaikki nämä neuvottelut ovat kariutuneet, koska mikään pieni liike ei halua joustaa omista näkemyksistään. Tämä siitä huolimatta, että edes pienten puolueiden pääperiaatteet eivät ole toisiaan poissulkevia. Esimerkiksi Muutos 2011 ja Piraattipuolue sopisivat saman katon alle, eikä mitään oikeita periaatteellisia eroja ole.
Yhteistyön torppaamisessa on kyse ollut enemmän yhdentekevistä seikoista, kuten siitä, mitä tunnuksia tai nimityksiä käytetään, tai mitä asioita puolueen pitää painottaa eniten. Tällaisilla tekijöillä ei ole merkitystä laajemmassa skaalassa. Se on täysin yhdentekevää, onko puolueen tai ryhmän ensimmäisenä julkisena motiivina tekijänoikeus vai suora demokratia. Olennaista on se, voivatko ihmiset toimia puolueen alaisuudessa hyvin ja rakentavasti luomalla parempaa maailmaa. Liika keskittyminen yksityiskohtiin vie huomiota pois olennaisesta.
Piraattipuolueella ja Muutoksella on paljon aktiiveja ja jäseniä, jotka ovat molempien puolueiden jäseniä. Itse olen ollut Muutoksen ja Piraattien jäsen siitä saakka, kun puolueiden säännöt sallivat kaksoisjäsenyyden, ja mukana piraattitoiminnassa semiaktiivisena säännöllisen epäsäännöllisesti puolueen kortinkeräyksestä saakka. Kun pienpuolueet toimivat erikseen, sekä aktiivien työpanos että määrä hajautuu useampaan pieneen tavoitteeseen sen sijaan, että kaikki puhaltaisivat yhteen hiileen. Koska aktiivit ovat ainoa resurssi, jolla on todellista merkitystä, on tämä hyvin vahingollista pienpuolueille.
Koska pienpuolueet ovat ainoa vaihtoehto hallitus- ja eduskuntapuolueille, pienpuolueiden ei kannata toimia enää lisääntymällä jakaantumalla, vaan pyrkiä aktiivisesti yhteistyöhön. Kaikkien pienpuolueaktiivien tulisi katsoa peiliin ja niellä oma ylpeytensä. Pienpuoluepolitiikka on kiittämätöntä hommaa, josta ei glooriaa jaeta, eikä pienpuoluepolitiikassa kenelläkään ole oikeasti niin suurta valtaa tai julkisuutta, että ihmeellinen kinastelu olisi järkevää kenellekään. Sen onkin loputtava ja yhdistymisen jossain muodossa on tapahduttava.
Piraattipuolue on on kaikista suurin pienpuolue, eli sillä on kaikista eniten aktiiveja ja resursseja. Lisäksi Piraattipuolueen brändi on kansainvälisesti tunnettu ja se saa helposti vetoapua ulkomailta. Piraattipuolueeseen myös suhtaudutaan suhteellisen positiivisesti mediassa toisin kuin muihin puolueisiin. Kansainvälisen brändinsä ja kokoluokkansa vuoksi Piraattipuolueella on ehdottomia etuja muihin pienpuolueisiin nähden. Piraattipuolue on tällä hetkellä potentiaalisesti paras alusta pienpuolueaktiiveille toimia.
En sano, että Piraattipuolue olisi täydellinen - päin vastoin. Puolueessa on vikaa ja ongelmia. Nämä ongelmat ja viat ovat kuitenkin ratkaistavissa, etenkin jos vähänkään tolkullisemmat pienpuolueaktiivit ryhtyvät yhdessä korjaamaan niitä määrätietoisesti.
Haluan tolkullisten vaihtoehtopoliittisten voimien yhdistyvän. Itse olen valmis nielemään kaiken ylpeyteni tämän tavoitteen saamiseksi. Yhdessä nousemme, yksinään kaadumme. Tämän vuoksi olen päättänyt pyrkiä Piraattipuolueen eurovaaliehdokkaaksi.
Pienten puolueiden ja poliittisten liikkeiden on yhdistyttävä, mikäli niillä voisi olla pienintäkään toivoa tai mahdollisuutta saada mitään suurempaa muutosta aikaiseksi. Suomessa suuret puolueet hallitsevat, koska järjestelmä on tehty heidän edukseen esimerkiksi vaalitavan suhteellisuudessa, puoluetuilla ja median selkeällä painostuksella suurten puolueiden eduksi. Pienillä puolueilla ei ole monia etuja ja nämä muutamat pienet edut katoavat pienten taistellessa myös keskenään.
Neuvotteluja yhdistymisestä tai yhteistyöstä on käyty sekä paikallistasolla että puolueiden ja poliittisten liikkeiden hallitusaktiivien kesken, mutta kaikki nämä neuvottelut ovat kariutuneet, koska mikään pieni liike ei halua joustaa omista näkemyksistään. Tämä siitä huolimatta, että edes pienten puolueiden pääperiaatteet eivät ole toisiaan poissulkevia. Esimerkiksi Muutos 2011 ja Piraattipuolue sopisivat saman katon alle, eikä mitään oikeita periaatteellisia eroja ole.
Yhteistyön torppaamisessa on kyse ollut enemmän yhdentekevistä seikoista, kuten siitä, mitä tunnuksia tai nimityksiä käytetään, tai mitä asioita puolueen pitää painottaa eniten. Tällaisilla tekijöillä ei ole merkitystä laajemmassa skaalassa. Se on täysin yhdentekevää, onko puolueen tai ryhmän ensimmäisenä julkisena motiivina tekijänoikeus vai suora demokratia. Olennaista on se, voivatko ihmiset toimia puolueen alaisuudessa hyvin ja rakentavasti luomalla parempaa maailmaa. Liika keskittyminen yksityiskohtiin vie huomiota pois olennaisesta.
Piraattipuolueella ja Muutoksella on paljon aktiiveja ja jäseniä, jotka ovat molempien puolueiden jäseniä. Itse olen ollut Muutoksen ja Piraattien jäsen siitä saakka, kun puolueiden säännöt sallivat kaksoisjäsenyyden, ja mukana piraattitoiminnassa semiaktiivisena säännöllisen epäsäännöllisesti puolueen kortinkeräyksestä saakka. Kun pienpuolueet toimivat erikseen, sekä aktiivien työpanos että määrä hajautuu useampaan pieneen tavoitteeseen sen sijaan, että kaikki puhaltaisivat yhteen hiileen. Koska aktiivit ovat ainoa resurssi, jolla on todellista merkitystä, on tämä hyvin vahingollista pienpuolueille.
Koska pienpuolueet ovat ainoa vaihtoehto hallitus- ja eduskuntapuolueille, pienpuolueiden ei kannata toimia enää lisääntymällä jakaantumalla, vaan pyrkiä aktiivisesti yhteistyöhön. Kaikkien pienpuolueaktiivien tulisi katsoa peiliin ja niellä oma ylpeytensä. Pienpuoluepolitiikka on kiittämätöntä hommaa, josta ei glooriaa jaeta, eikä pienpuoluepolitiikassa kenelläkään ole oikeasti niin suurta valtaa tai julkisuutta, että ihmeellinen kinastelu olisi järkevää kenellekään. Sen onkin loputtava ja yhdistymisen jossain muodossa on tapahduttava.
Piraattipuolue on on kaikista suurin pienpuolue, eli sillä on kaikista eniten aktiiveja ja resursseja. Lisäksi Piraattipuolueen brändi on kansainvälisesti tunnettu ja se saa helposti vetoapua ulkomailta. Piraattipuolueeseen myös suhtaudutaan suhteellisen positiivisesti mediassa toisin kuin muihin puolueisiin. Kansainvälisen brändinsä ja kokoluokkansa vuoksi Piraattipuolueella on ehdottomia etuja muihin pienpuolueisiin nähden. Piraattipuolue on tällä hetkellä potentiaalisesti paras alusta pienpuolueaktiiveille toimia.
En sano, että Piraattipuolue olisi täydellinen - päin vastoin. Puolueessa on vikaa ja ongelmia. Nämä ongelmat ja viat ovat kuitenkin ratkaistavissa, etenkin jos vähänkään tolkullisemmat pienpuolueaktiivit ryhtyvät yhdessä korjaamaan niitä määrätietoisesti.
Haluan tolkullisten vaihtoehtopoliittisten voimien yhdistyvän. Itse olen valmis nielemään kaiken ylpeyteni tämän tavoitteen saamiseksi. Yhdessä nousemme, yksinään kaadumme. Tämän vuoksi olen päättänyt pyrkiä Piraattipuolueen eurovaaliehdokkaaksi.
perjantai 12. huhtikuuta 2013
Valta kuuluu Somalimaan somaleille
Torstaina 11.4. Somalimaan somalit osoittivat mieltä Somalimaan itsenäisyyden tunnustamiseksi. Mielenosoitus sujui hyvin ja paikalla oli runsaat sata ihmistä. Vastaavia mielenosoituksia on järjestetty ympäri maailman ulkomailla asuvien Somalimaan somalien pyrkiessä tuomaan huomiota asialle. Kansainvälisen yhteisön on tarkoitus keskustella Somalimaan tulevaisuudesta myöhemmin keväällä ja kesällä.
Länsimaissa Somalia nähdään helposti yhtenä kokonaisuutena, mitä se ei todellisuudessa ole. Todellisuudessa Somalia koostuu varsinaisesta Somaliasta, eli Somalian eteläosista, Puntmaasta, eli Somalian itäisestä pohjoisosasta sekä Somalimaasta, eli Somalian läntisestä pohjoisosasta. Näistä kolmesta toisistaan suhteellisen erillisestä maasta ainoastaan Somalia on virallisesti tunnustettu valtio. Puntmaa ei edes pyri saamaan tunnustettua itsenäisyyttä, vaan sillä on vähän vastaava autonomia kuin Ahvenanmaalla Suomen suhteen.
Somalimaa on kuitenkin eri asia. Somalimaa on taistellut itsenäisyytensä puolesta jo pari vuosikymmentä. Somalimaa julistautui itsenäiseksi vuonna 1991, mutta yksikään valtio ei ole tunnustanut sen itsenäisyyttä johtuen erilaisista syistä, kuten pelosta ja valtapolitiikasta. Tosiasiallisesti Somalimaa kuitenkin on jo itsenäinen valtio. Somalimaa on rauhallinen ja vakaa maa, jossa on afrikkalaisittain ja jopa kansainvälisesti katsottuna toimiva demokratia.
Somalimaan demokratia on lähtökohtiin nähden erinomaista. Maassa on järjestetty rauhallisesti kahdet presidentinvaalit vuosina 2003 ja 2010. Vuonna 2012 maassa järjestettiin ilman suurempia ongelmia paikallisvaalit. Kansainväliset vaalitarkkailijat ovat olleet seuraamassa Somalimaassa järjestettyjä vaaleja vuodesta 2002 lähtien. Tarkkailijat ovat ylistäneet Somalimaan pyrkimyksiä demokratiaan, eikä mitään merkittäviä ongelmia vaaleissa ole ollut. Somalimaan edustuksellinen demokratia on toimiva monipuoluejärjestelmä.
Somalimaata eivät myöskään vaivaa samat ongelmat kuin muuta Somaliaa. Somalimaa ei kärsi merirosvoista, ääri-islamismista tai klaanien välisistä sodista kuin marginaalisesti verrattuna muuhun Somaliaan. Somalimaa on itse asiassa ollut yksi tärkeä merirosvouksen vastainen voima Afrikan sarvessa.
Kansojen itsemääräämisoikeus on koko kansainvälisen oikeuden perusta. YK:n ihmisoikeuksia koskeviin KP- ja TSS-sopimuksiin tämä on kirjoitettu ensimmäiseen artiklaan: "Kaikilla kansoilla on itsemääräämisoikeus. Tämän oikeuden nojalla ne määräävät vapaasti poliittisen asennoitumisensa ja harjoittavat vapaasti taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten olojensa kehittämistä." Kansainvälinen oikeudenmukaisuus edellyttää kaikkien kansojen itsemääräämisoikeuden toteutumista. Minkään valtion ei tule seistä tämän oikeuden toteutumisen tiellä.
On kiistämätöntä, että Somalimaan somalit kokevat itsensä kansaksi, jolle kuuluu itsenäisyys. Vuonna 2001 Somalimaassa järjestettiin kansanäänestys Somalimaan uudesta perustuslaista. Yksi perustuslain olennaisimmista kohdista oli Somalimaan itsenäisyys Somaliasta. 97,1% äänensä antaneista Somalimaan kansalaisista kannatti uutta perustuslakia. Äänestysaktiivisuus oli noin kaksi kolmasosaa äänioikeutetuista, mikä on samaa luokkaa kuin Suomen eduskuntavaaleissa. Somalimaan somalit ovat ilmoittaneet demokraattisilla vaaleilla yksiselitteisen selkeästi tahtovansa vapautta ja itsenäisyyttä.
Somalimaa täyttää käytännössä kaikilla kriteereillä suvereenin ja vakaan valtion määritelmän paremmin kuin Somalia. Tästä huolimatta Somalimaata ei tunnusteta itsenäiseksi valtioksi, vaikka Somalia tunnustetaan. Tässä ei yksinkertaisesti ole mitään järkeä.
Albert Einsteinin mukaan tyhmyyden määritelmä on yrittää yhä uudelleen samoja asioita ja odottaa erilaisia lopputuloksia. Somalian olot eivät ole parantuneet länsimaiden puuttumisesta huolimatta, minkä vuoksi onkin tyhmää olettaa, että länsimaiden puuttuminen tulevaisuudessa jotenkin mystisesti toimisi paljon paremmin kuin menneisyydessä. Somalimaassa taas on onnistuttu rakentamaan toimivaa demokratiaa ilman länsimaiden apua. Länsimaat eivät osaa, mutta Somalimaan somalit osaavat.
Sen sijaan, että länsimaat yrittävät puskea ulkopuolelta ja pakottaa Somalian sellaiseksi kuin ne valtapoliittisessa ylimielisyydessään tahtovat, olisi länsimaiden astuttava pois tieltä ja annettava Somalimaan somalien itse toteuttaa heille kansainvälisen oikeuden perusteella kuuluvaa itsemääräämisoikeuttaan. Somalimaan somaleille kuuluu oikeus harjoittaa vapaasti taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten olojensa kehittämistä.
Suomen on tunnustettava Somalimaan itsenäisyys ensimmäisenä valtiona maailmassa. Tunnustamalla Somalimaan itsenäisyyden Suomi voi näyttää esimerkkiä muulle kansainväliselle yhteisölle ja osoittaa tukensa Somalimaan somalien pyrkimyksille tuoda rauha ja demokratia Somaliaan. Somalimaan somaleilla on kaikista parhaat edellytykset ryhtyä parantamaan Somalian oloja. He todistetusti pystyvät siihen. Suomen on ehdottomasti tuettava tätä kehitystä ja tunnustettava Somalimaan itsenäisyys.
Aiheesta enemmän:
Somalimaa ja pakolaisuus ulkopoliittisena kysymyksenä
Muutos 2011 -kannanotto: Somalimaa itsenäiseksi
Kuvat ottanut Jarno Mela
maanantai 8. huhtikuuta 2013
Medialla ei ole salaliittoa, vaan paska asenne
Aamulehti julkaisi 7.4. toimittaja Tuomas Rimpiläisen kirjoittaman kolumnin Internetin rasistinen taustamöly. Kolumnissa toimittaja syyttää anonyymejä, yksilöimättömiä kommentoijia harhaisesta maailmankuvasta kärsiviksi salaliittoteoreetikoiksi, koska nämä kommentoijat katsovat, että toimittaja ja kollegansa suhtautuvat puolueellisesti monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon liittyviin asioihin. Käytännössä kolumni on yhtä isoa olkinukkeargumenttivirhettä.
Olkinukella tarkoitetaan argumenttivirhettä, jossa vastapuolen argumentit kuitataan alentamalla ne pilkkaavalla tavalla kärjistetyiksi ja hyökkäämällä tätä itse luotua kärjistystä vastaan. Olkinukessa laitetaan sanoja toisen suuhun ja yleistetään marginaaliset tai olemattomat mielipiteet koskemaan vastapuolta yleisesti. Monesti vastapuolta ei yksilöidä, jotta vastapuolen argumentteja ei olisi edes mahdollista tarkistaa. Olkinukkeargumentti olisi esimerkiksi, jos poliitikko sanoo "maahanmuuttajat syyllistyvät tilastojen valossa suhteessa kantaväestöä useammin seksuaalirikoksiin" ja tähän vastattaisiin "poliitikon mielestä maahanmuuttajat ovat raiskaajia". Rimpiläisen kolumnissa on kyse juuri tästä; perusteltu mielipide kuitataan tekemällä siitä irvikuva ja pilkkaamalla tätä irvikuvaa.
Se, että media suhtautuu yksipuolisesti ja puolueellisesti maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen ei ole mitenkään perusteetonta. Vaikka toimittaja Rimpiläinen esittää, että se perustuu vain vainoharhaisiin salaliittoteorioihin, todellisuudessa tälle näkemykselle on vahvoja, objektiivisia perusteita, joita ei voi kuitata vain Internetin rasistiseksi taustamölyksi.
Hyvä esimerkki objektiivisesta perusteesta olla sitä mieltä, että media on puolueellinen, on Rimpiläisenkin esille ottama Yleisradio. Laki yleisradio Oy:stä 7§, toinen momentti toteaa muun muassa seuraavaa: "Julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta." YLEllä on siis lainmukainen tehtävä tukea monikulttuurisuutta. Se, että YLE on monikulttuurisuusmyönteinen, ei ole pelkästään tuulesta temmattu mielipide, vaan se on kirjattu Suomen lakiin. Mikäli kanava tuntuu esittävän monikulttuurisuusmyönteistä ohjelmaa ja kanavaa ohjaava lainsäädäntö toteaa, että monikulttuurisuuden tukeminen on yksi tämän kanavan erityisistä tehtävistä, ei ole mitenkään kaukaa haettua, että kanava olisi myönteinen monikulttuurisuudelle. Jos YLE ei olisi monikulttuurisuusmyönteinen, se rikkoisi lakia.
Myös toimittajien mielipiteitä voidaan perustellusti pitää monikulttuurisuusmyönteisempinä kuin kansalaisten keskimäärin. Suomen eduskuntapuolueista Vihreät ovat keskimäärin monikulttuurisuudesta ja sosiaalisesta maahanmuutosta innostuneimpia ja Perussuomalaiset puolestaan suhtautuvat näihin ilmiöihin kaikista kriittisimmin. Sunnuntaisuomalaisen tekemän selvityksen mukaan toimittajien lempipuolue on Vihreät ja inhokkipuolue on Perussuomalaiset. Selvityksen mukaan peräti 26 prosenttia vastanneista toimittajista äänesti vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Vihreitä. Perussuomalaisia vaaleissa äänesti ainoastaan viisi vastannutta toimittajaa. 44% toimittajista ei äänestäisi Perussuomalaisia missään tapauksessa. Vaikka objektiivisuus on journalistinen ihanne, ei tämä ole mahdollista niin pitkään kuin olemme ihmisiä. Toimittajien mielipiteet välttämättä välittyvät siihen, millaisia juttuja ja mistä näkökulmasta toimittajat kirjoittavat.
Näkemys, että media suhtautuu puolueellisesti tiettyihin poliitikkoihin, puolueisiin ja näkemyksiin ei rajoitu myöskään pelkästään nettihörhöihin, vaan myös toimittajakunnasta löytyy ihmisiä, jotka tunnustavat median toimivan välillä puolueellisesti. Kansanedustaja James Hirvisaari ja poliitikoista kriittiseen sävyyn kirjoittava toimittaja Tommi Parkkonen olivat RadioRockin Heikelä Korporaatiossa keskustelemassa muun muassa median suhtautumisesta Perussuomalaisiin. Toimittaja Parkkonen katsoi, että vaikka median kirjoittelu Persuista ei ole ollut aiheetonta, mediassa on kirjoitettu Perussuomalaisista negatiivisemmin kuin muista puolueista ja harrastettu Perussuomalaisten demonisointia, ja mitä vain Persuissa on sanottu, on nostettu alustalle. Todennäköisesti Parkkonen ei ole ainoa toimittaja, joka pystyy näkemään median suhtautumisen Persuihin monipuolisemmassa valossa.
Median suhtautuminen asioihin puolueellisesti ja virallisen totuuden kanssa eri mieltä olevien vähättely sekä pilkkaaminen ei ole myöskään historiallisesti mitenkään ennennäkemätöntä, vaan tästä on esimerkkejä niinkin lähimenneisyydestä kuin tämän vuosituhannen alusta. Yhteiskuntatieteilijä Katri Vallaste tutki väitöskirjassaan Suomen, Ruotsin ja Viron valtamedioiden suhtautumista Euroopan unionia käsitteleviin argumentteihin. Vallasteen mukaan lehtien artikkeleissa tehtiin naurunalaiseksi Suomen ja Ruotsin euroskeptikoiden huoli hyvinvointiyhteiskunnasta ja annettiin ymmärtää, että Viron euroskeptikot haikailevat Neuvostoliiton perään. Euroskeptikoihin myös liitettiin liki poikkeuksetta väheksyviä termejä, kuten ”passiivinen”, ”irrationaalinen” ja ”tietämätön”. Kuulostanee tutulta.
Koska mediat ja toimittajat eivät ole aina ennenkään suhtautuneet puolueettomasti ja objektiivisesti asioihin, ei ole mitään syytä olettaa, että ne automaattisesti suhtautuisivat puolueettomasti tulevaisuudessakaan. Itse asiassa valtamedioiden vähättelevä ja ivaava suhtautuminen euroskeptikoihin oli hyvin samankaltaista kuin Aamulehden toimittajan suhtautuminen niihin, jotka eivät usko, että Rimpiläinen ja toimittajakumppanit ovat puolueettomia. Epäluulo mediaa kohtaan kuitataan haukkumalla mielipiteitä salaliittoteorioiksi, mölinäksi ja harhaiseksi maailmankuvaksi. Eurokriittisyys ja monikultturismikriittisyys eivät tietenkään ole sama asia, mutta on pelkästään järkevää olettaa, että koska media ja toimittajat ovat olleet menneisyydessäkin puolueellisia tiettyjä asioita kohtaan, ne voivat olla sitä tulevaisuudessakin.
Media ei ole missään tapauksessa aina ja kaikissa asioissa objektiivinen. Kuten kaikki - paitsi ehkä Aamulehden toimittaja - varmasti ymmärtävät, en sano median olevan salaliitossa. Sanon, että kansalaisilla on muitakin perusteita epäillä median puolueellisuutta kuin oletus salaliitosta. Nämä mielipiteet eivät ole tuulesta temmattuja, vaan niille voi helposti löytää selkeitä, kaikkien tarkistettavissa olevia perusteluja lainsäädännöstä, toimittajien tutkituista mielipiteistä sekä median dokumentoidusta toiminnasta lähihistoriassa. Näitä perusteluja ei voi kuitata vain toteamalla "salaliitto" ja "harhainen maailmankuva" ja esittämällä heikosti rakenneltuja olkiukkeleita. Median puolueellinen suhtautuminen ei edellytä mitään sen kummallisempaa kuin toimittajien asenteita ja elitismiä.
Kolumninsa lopussa Rimpiläinen kirjoittaa "En hyväksy sitä, että joku jättää sanomatta perustellun mielipiteensä siksi, että pelkää kaltaisiasi häirikköjä." Minäkään en hyväksy sitä, että joku jättää perustellun mielipiteensä mediasta sanomatta, koska pelkää Rimpiläisen kaltaisia häiriköitä, jotka mustamaalaamalla ja olkinukkeilemalla pyrkivät hukuttamaan täysin validit näkemykset oman ylimielisen ivansa alle. Kuulkaas, toimittajat ja media, älkää syyttäkö kansalaisia siitä, että teitä pidetään puolueellisina. Katsokaa peiliin ja miettikää, olisiko vikaa myös teissä. Mediaan luotetaan, jos media osoittaa olevansa luotettava, mutta mediaan ei aleta luottaa sillä, että median edustajat haukkuvat lukijoita, jotka ovat eri mieltä kuin toimittajat.
Olkinukella tarkoitetaan argumenttivirhettä, jossa vastapuolen argumentit kuitataan alentamalla ne pilkkaavalla tavalla kärjistetyiksi ja hyökkäämällä tätä itse luotua kärjistystä vastaan. Olkinukessa laitetaan sanoja toisen suuhun ja yleistetään marginaaliset tai olemattomat mielipiteet koskemaan vastapuolta yleisesti. Monesti vastapuolta ei yksilöidä, jotta vastapuolen argumentteja ei olisi edes mahdollista tarkistaa. Olkinukkeargumentti olisi esimerkiksi, jos poliitikko sanoo "maahanmuuttajat syyllistyvät tilastojen valossa suhteessa kantaväestöä useammin seksuaalirikoksiin" ja tähän vastattaisiin "poliitikon mielestä maahanmuuttajat ovat raiskaajia". Rimpiläisen kolumnissa on kyse juuri tästä; perusteltu mielipide kuitataan tekemällä siitä irvikuva ja pilkkaamalla tätä irvikuvaa.
Se, että media suhtautuu yksipuolisesti ja puolueellisesti maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen ei ole mitenkään perusteetonta. Vaikka toimittaja Rimpiläinen esittää, että se perustuu vain vainoharhaisiin salaliittoteorioihin, todellisuudessa tälle näkemykselle on vahvoja, objektiivisia perusteita, joita ei voi kuitata vain Internetin rasistiseksi taustamölyksi.
Hyvä esimerkki objektiivisesta perusteesta olla sitä mieltä, että media on puolueellinen, on Rimpiläisenkin esille ottama Yleisradio. Laki yleisradio Oy:stä 7§, toinen momentti toteaa muun muassa seuraavaa: "Julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta." YLEllä on siis lainmukainen tehtävä tukea monikulttuurisuutta. Se, että YLE on monikulttuurisuusmyönteinen, ei ole pelkästään tuulesta temmattu mielipide, vaan se on kirjattu Suomen lakiin. Mikäli kanava tuntuu esittävän monikulttuurisuusmyönteistä ohjelmaa ja kanavaa ohjaava lainsäädäntö toteaa, että monikulttuurisuuden tukeminen on yksi tämän kanavan erityisistä tehtävistä, ei ole mitenkään kaukaa haettua, että kanava olisi myönteinen monikulttuurisuudelle. Jos YLE ei olisi monikulttuurisuusmyönteinen, se rikkoisi lakia.
Myös toimittajien mielipiteitä voidaan perustellusti pitää monikulttuurisuusmyönteisempinä kuin kansalaisten keskimäärin. Suomen eduskuntapuolueista Vihreät ovat keskimäärin monikulttuurisuudesta ja sosiaalisesta maahanmuutosta innostuneimpia ja Perussuomalaiset puolestaan suhtautuvat näihin ilmiöihin kaikista kriittisimmin. Sunnuntaisuomalaisen tekemän selvityksen mukaan toimittajien lempipuolue on Vihreät ja inhokkipuolue on Perussuomalaiset. Selvityksen mukaan peräti 26 prosenttia vastanneista toimittajista äänesti vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Vihreitä. Perussuomalaisia vaaleissa äänesti ainoastaan viisi vastannutta toimittajaa. 44% toimittajista ei äänestäisi Perussuomalaisia missään tapauksessa. Vaikka objektiivisuus on journalistinen ihanne, ei tämä ole mahdollista niin pitkään kuin olemme ihmisiä. Toimittajien mielipiteet välttämättä välittyvät siihen, millaisia juttuja ja mistä näkökulmasta toimittajat kirjoittavat.
Näkemys, että media suhtautuu puolueellisesti tiettyihin poliitikkoihin, puolueisiin ja näkemyksiin ei rajoitu myöskään pelkästään nettihörhöihin, vaan myös toimittajakunnasta löytyy ihmisiä, jotka tunnustavat median toimivan välillä puolueellisesti. Kansanedustaja James Hirvisaari ja poliitikoista kriittiseen sävyyn kirjoittava toimittaja Tommi Parkkonen olivat RadioRockin Heikelä Korporaatiossa keskustelemassa muun muassa median suhtautumisesta Perussuomalaisiin. Toimittaja Parkkonen katsoi, että vaikka median kirjoittelu Persuista ei ole ollut aiheetonta, mediassa on kirjoitettu Perussuomalaisista negatiivisemmin kuin muista puolueista ja harrastettu Perussuomalaisten demonisointia, ja mitä vain Persuissa on sanottu, on nostettu alustalle. Todennäköisesti Parkkonen ei ole ainoa toimittaja, joka pystyy näkemään median suhtautumisen Persuihin monipuolisemmassa valossa.
Median suhtautuminen asioihin puolueellisesti ja virallisen totuuden kanssa eri mieltä olevien vähättely sekä pilkkaaminen ei ole myöskään historiallisesti mitenkään ennennäkemätöntä, vaan tästä on esimerkkejä niinkin lähimenneisyydestä kuin tämän vuosituhannen alusta. Yhteiskuntatieteilijä Katri Vallaste tutki väitöskirjassaan Suomen, Ruotsin ja Viron valtamedioiden suhtautumista Euroopan unionia käsitteleviin argumentteihin. Vallasteen mukaan lehtien artikkeleissa tehtiin naurunalaiseksi Suomen ja Ruotsin euroskeptikoiden huoli hyvinvointiyhteiskunnasta ja annettiin ymmärtää, että Viron euroskeptikot haikailevat Neuvostoliiton perään. Euroskeptikoihin myös liitettiin liki poikkeuksetta väheksyviä termejä, kuten ”passiivinen”, ”irrationaalinen” ja ”tietämätön”. Kuulostanee tutulta.
Koska mediat ja toimittajat eivät ole aina ennenkään suhtautuneet puolueettomasti ja objektiivisesti asioihin, ei ole mitään syytä olettaa, että ne automaattisesti suhtautuisivat puolueettomasti tulevaisuudessakaan. Itse asiassa valtamedioiden vähättelevä ja ivaava suhtautuminen euroskeptikoihin oli hyvin samankaltaista kuin Aamulehden toimittajan suhtautuminen niihin, jotka eivät usko, että Rimpiläinen ja toimittajakumppanit ovat puolueettomia. Epäluulo mediaa kohtaan kuitataan haukkumalla mielipiteitä salaliittoteorioiksi, mölinäksi ja harhaiseksi maailmankuvaksi. Eurokriittisyys ja monikultturismikriittisyys eivät tietenkään ole sama asia, mutta on pelkästään järkevää olettaa, että koska media ja toimittajat ovat olleet menneisyydessäkin puolueellisia tiettyjä asioita kohtaan, ne voivat olla sitä tulevaisuudessakin.
Media ei ole missään tapauksessa aina ja kaikissa asioissa objektiivinen. Kuten kaikki - paitsi ehkä Aamulehden toimittaja - varmasti ymmärtävät, en sano median olevan salaliitossa. Sanon, että kansalaisilla on muitakin perusteita epäillä median puolueellisuutta kuin oletus salaliitosta. Nämä mielipiteet eivät ole tuulesta temmattuja, vaan niille voi helposti löytää selkeitä, kaikkien tarkistettavissa olevia perusteluja lainsäädännöstä, toimittajien tutkituista mielipiteistä sekä median dokumentoidusta toiminnasta lähihistoriassa. Näitä perusteluja ei voi kuitata vain toteamalla "salaliitto" ja "harhainen maailmankuva" ja esittämällä heikosti rakenneltuja olkiukkeleita. Median puolueellinen suhtautuminen ei edellytä mitään sen kummallisempaa kuin toimittajien asenteita ja elitismiä.
Kolumninsa lopussa Rimpiläinen kirjoittaa "En hyväksy sitä, että joku jättää sanomatta perustellun mielipiteensä siksi, että pelkää kaltaisiasi häirikköjä." Minäkään en hyväksy sitä, että joku jättää perustellun mielipiteensä mediasta sanomatta, koska pelkää Rimpiläisen kaltaisia häiriköitä, jotka mustamaalaamalla ja olkinukkeilemalla pyrkivät hukuttamaan täysin validit näkemykset oman ylimielisen ivansa alle. Kuulkaas, toimittajat ja media, älkää syyttäkö kansalaisia siitä, että teitä pidetään puolueellisina. Katsokaa peiliin ja miettikää, olisiko vikaa myös teissä. Mediaan luotetaan, jos media osoittaa olevansa luotettava, mutta mediaan ei aleta luottaa sillä, että median edustajat haukkuvat lukijoita, jotka ovat eri mieltä kuin toimittajat.
tiistai 2. huhtikuuta 2013
Vaihtoehtomedioiden vaihtoehtoinen etiikka
Keskivertojuttua pidempiin, ajan kanssa ja huolella tehtyihin juttuihin erikoistunut Long Play on julkaissut Magneettimediaa, Verkkomediaa ja muita itseään "totuusliikkeenä" tituleeraavia julkaisuja käsittelevän jutun Totuuksien tavaratalo. Long Playn juttu on osunut yhdellä "totuusliikkeen" äänekkäimistä instituutioista, Verkkomedialla, arkaan paikkaan ja Verkkomedia onkin julkaissut juttua koskien jo peräti kaksi vastinetta, joissa se syyttää Long Playtä journalistisen etiikan rikkomisesta ja väittää, että itse toteuttaa journalistista etiikkaa. Arvatkaa, paljonko pitää paikkansa.
Journalistisella etiikalla tarkoitetaan eri puolilla maailmaa journalistien itse ylläpitämiä eettisiä säännöstöjä, joiden tarkoituksena on varmistaa journalismin taso sekä journalistisen ammattietiikan toteutuminen. Säännöt vaihtelevat yksityiskohdiltaan ja pykälöiltään maasta riippuen jonkin verran, mutta olennaiselta sisällöltään ne ovat hyvin yhdenmukaisia. Eri maissa journalistin etiikkaa valvovat eri elimet. Suomessa tämä valvontaelin on Julkisen sanan neuvosto.
Julkisen sanan neuvosto on journalistien itsesääntelyelin. Se on siis itsenäinen ja vapaa lainsäätäjien ja virkamiesten kontrollista. Kuten muut itsesääntelyelimet, myös Julkisen sanan neuvosto koostuu ammattilaisten sinne valitsemista muista ammattilaisista. Lisäksi Julkisen sanan neuvostoon kuuluu maallikkojäseniä, eli toimittajakunnan ulkopuolisia henkilöitä, joiden tarkoituksena on varmistaa, että Julkisen sanan neuvosto ei ole vain norsunluutornissa elelevän eliitin lelu, vaan se ottaa huomioon myös tavallisen kansalaisen ja lukijakunnan näkökulman. Julkisen sanan neuvosto valvoo journalistisen etiikan toteutumista ylläpitämällä journalistin ohjeita, joihin journalistinen etiikka on koottu, sekä ottamalla vastaan ja käsittelemällä journalistiseen etiikkaan sitoutuneista medioista tehtyjä kanteluita.
En aio käsitellä tässä kirjoituksessa Long Playn jutun sisältöä tai faktuaalisia väitteitä, vaan keskityn pelkästään journalistiseen etiikkaan. Tämä johtuu monesta syystä, kuten journalistisen etiikan tärkeydestä, mutta ennen kaikkea siitä, että Long Playn juttu on maksullinen, enkä varmasti ala maksaa rahaa siitä, että saan lukea tekstiä Internetistä. Teen sitä nimittäin nytkin aivan liikaa, ja jos pistäisin siihen vielä massia, menisin vapaaehtoisesti avohoitoon addiktiostani.
Heti vastineensa alussa Verkkomedia syyttää valtamedian lähteneen hyökkäykseen vaihtoehtomedioita vastaan. Verkkomedia esittää, että motiivina tälle on valtamedian kokema pelko, jota Verkkomedia perustelee väittämällä, että tutkimuksen mukaan 87% suomalaisista ei luota valtamedian moraaliin. Verkkomedia osoittaa oman moraalinsa sillä, että ei laita tähän tutkimukseen mitään linkkiä tai mainitse tutkimuksen nimeä mitenkään, jotta väite olisi edes tarkistettavissa. Hienon avauksen jälkeen Verkkomedia kritisoi Long Playn päätoimittaja Johanna Vehkoota YLE:n aikaisemmin julkaisemasta ohjelmasta, jossa toimittaja Verkkomedian mukaan kyseenalaisti Verkkomedian koko toimituksen uskottavuuden yhden blogikirjoituksen perusteella. Vastineessa Verkkomedia vertaa itseään Uuteen Suomeen ja kysyy, onko Uuden Suomen uskottavuutta kyseenalaistettu yksittäisen blogikirjoituksen perusteella.
Ei tietenkään ole. Uudessa Suomessa ja Verkkomediassa on kuitenkin sellainen ero, että Uuden Suomen blogeja ei ennakkoon moderoida, eivätkä toimittajat päätä, mitä blogialustalla julkaistaan. Verkkomediassa taas ei ole vapaata ja avointa blogialustaa, vaan toimituskunta ja päätoimittaja päättävät, mitkä blogikirjoitukset julkaistaan Verkkomedian sivuilla. Tämä on olennainen ero, koska media on vastuussa myös median ulkopuolisten toimijoiden tuottamasta materiaalista, mikäli media moderoi ennakkoon ja päättää, mitä ulkopuolisten toimittajien materiaalia se julkaisee sivuilleen. Esimerkiksi Iltalehti on vastuussa itse julkaistaviksi valikoimistaan blogiteksteistä, mutta ei sattumanvaraisen kävijän kommentista Iltalehden keskustelupalstalla. Verkkomedia on siis vastuussa yksittäisistä blogikirjoituksista, mutta Uusi Suomi ei ole.
Verkkomedia kritisoi vastineessaan myös Long Playn toimittaja Ilkka Pernuuta. Pernuu oli ollut seuraamassa Verkkomedian Janus Putkosen tilaisuutta Sastamalassa. Putkonen kritisoi Pernuuta, koska Pernuu ei ollut esitellyt tilaisuuden "esittelykierroksella" itseään tai esittänyt Putkosen alustuksen jälkeen yhtäkään kysymystä Putkoselle. Verkkomedia toteaa "vaaditte valtamediassa eettisyyttä ja journalististen arvojen kunnioittamista, mutta kokonaisuutena on todettava, että mikäli yllämainitsemani väitteet käsiteltäisiin riippumattomasti Julkisen sanan neuvostossa, saisitte epäilemättä nuhteet toiminnastanne artikkelia laatiessanne."
Oikeastihan toimittaja ei tietenkään rikkonut journalistista etiikkaa, vaan hiljaisuus oli jopa jutun tekemisen välttämätön ehto. Jos uutisen aiheena on Verkkomedia, eikä tietty Verkkomedian tekemä kirjoitus tai tietty Janus Putkosen esittämä väite, ei toimittajalla ole syytä esittää kysymyksiä koskien kirjoituksia tai väitteitä. Päin vastoin; kysymysten esittäminen voisi muuttaa alkuperäistä esitystä ja saada Putkosen tai muut paikallaolleet käyttäytymään eri tavalla. Toimittajan tehtävänä ei ole ohjata tapahtumien kulkua, vaan kertoa tapahtumista. Toimittaja toimi ammattimaisesti ja noudatti journalistin etiikkaa.
Vastineessaan Verkkomedia puolestaan väittää itse noudattavansa journalistista etiikkaa. Verkkomedian mukaan "Verkkomediaa ei ole sisältömme, 7 200 artikkelin aikana, kertaakaan haastettu JSN:n toimesta eikä virallisia oikaisuvaatimuksia meitä vastaan julistettu – mutta mikäli haluatte 'loukkaantuneena' haastaa meidät mainittujen faktojen perusteella, tehkää niin aivan vapaasti." Joko Verkkomedia vääristelee tarkoituksella totuutta tai sitten se ei ymmärrä, mistä journalistisessa etiikassa tai Julkisen sanan neuvostossa on kyse. Kumpikaan vaihtoehto ei ole erityisen hyvä.
On totta, että Verkkomedian juttuja ei ole koskaan käsitelty JSN:ssä. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että Verkkomedian jutut olisivat poikkeuksellisen korkealaatuisia, vaan siitä, että Verkkomedia ei ole JSN:n jäsen. Verkkomediaa ei ole ollut JSN:n käsiteltävänä, koska se ei ole sitoutunut Julkisen sanan neuvoston journalistin ohjeisiin. Verkkomedian jutut eivät siis olisi voineet edes teoriassa olla JSN:n käsiteltävänä. Samoin kehotus "tehkää niin vapaasti" on ontto, sillä koska Verkkomedia ei kuulu Julkisen sanan neuvostoon tai ole sitoutunut journalistin eettisiin ohjeisiin, siitä ei ole edes mahdollista tehdä kantelua JSN:lle. Tehkää siis vapaasti kantelu, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta, koska Julkisen sanan neuvosto ei ota käsiteltäväksi kuin journalistin eettisiin ohjeisiin sitoutuneiden medioiden kirjoituksia.
Se, että Verkkomedian juttuja ei ole käsitelty Julkisen sanan neuvostossa, ei myöskään tarkoita, etteikö niitä olisi ollut aihetta käsitellä. Annan tästä esimerkin. Elokuussa 2012 Verkkomedia julkaisi jutun, jossa se väitti suomalaisen professori Teivo Teivaisen liittyneen Venäjällä provosoineeseen Pussy Riot -tapaukseen. Väite ei pitänyt millään tavalla paikkaansa. Kun Verkkomedialle kerrottiin sen virheestä, Verkkomedia poisti koko alkuperäisen jutun ja laittoi nettiin lyhyen, asian yksityiskohtia selventämättömän oikaisujutun. Tämä oli vastoin journalistin etiikkaa.
Journalistin eettisten sääntöjen mukaan alkuperäisen uutisen poisto ja uuden tekstin lisääminen sivuille ei ole oikaisu. Julkisen sanan neuvoston ratkaisussa 4796/SL/12, jossa JSN antoi langettavan päätöksen Iltalehdelle hyvin vastaavankaltaisesta virheestä uutisen oikaisussa, JSN toteaa "olennaisesti virheellistä juttua ei pidä poistaa tiedotusvälineen verkkosivuilta, vaan sen yhteyteen tulee lisätä tieto jutun virheestä, esimerkiksi lisäämällä linkki oikaisuun". Nya Ålandille annetussa langettavassa päätöksessä 4598/SL/11 puolestaan todetaan "Neuvosto tähdentää, että virheellisen uutisen poistaminen verkosta ei ole oikaisu." Mikäli Verkkomedia olisi Julkisen sanan neuvoston jäsen, olisi se saanut Julkisen sanan neuvostolta langettavan ratkaisun journalistisen etiikan rikkomisesta. Tätä ei kuitenkaan edes voinut tapahtua, koska Verkkomedia ei ole sitoutunut journalistin eettisiin ohjeisiin.
Julkisen sanan neuvosto ja journalistinen etiikka eivät tietenkään ole täydellisiä tai toteudu täydellisesti. Ne ovat kuitenkin kevyttä parempia kuin ei mikään. Joskus Julkisen sanan neuvosto antaa vääriä tai kyseenalaisia päätöksiä, eikä se aina onnistu toteuttamaan tehtäväänsä. Monesti se kuitenkin myös onnistuu siinä. Journalistinen etiikka menee huomattavasti pidemmälle kuin lainsäädäntö. Esimerkiksi sananvapaus antaa oikeuden selittää jopa valheellista, virheellistä tai korostetun spekulatiivista aineistoa. Journalistinen etiikka ei. Jos media ei ole sitoutunut journalistin etiikkaan, se saa toimia täysin vapaasti lainsäädännön rajoissa, mikä tarkoittaa, että sillä on mahdollisuus muun muassa esittää puhdasta propagandaa faktana tai olla korjaamatta virheitä siinä laajuudessa, jossa toimittajien ammattietiikka edellyttää. Niin pitkään kuin tällainen media toimii lain rajoissa, sitä ei voida mitenkään saattaa vastuuseen julkaisuistaan tai sen toiminnan eettisyyttä tutkittavaksi.
Vaihtoehtomedioilla on tärkeä paikka vapaassa kansalaisyhteiskunnassa ja niiden merkitys vain kasvaa Internetin kehittyessä ja yleistyessä. Jotta ne kuitenkin voisivat olla yhtään sen parempia kuin usein kritisoimansa valtamediat, niiden tulisi noudattaa edes samoja laadun vähimmäisvaatimuksia kuin mitä valtamediat noudattavat. Siinä missä valtamedioiden eettisyyttä on edes mahdollista tutkia tai asettaa kyseenalaiseksi, Julkisen sanan neuvostoon sitoutumattomien medioiden ei. Niin pitkään kuin vaihtoehtomediat eivät ole sitoutuneet journalistin etiikkaan, noudata sitä tai edes ymmärrä sitä, niillä ei ole mitään varaa kritisoida tai parjata valtamedioita.
PS. Jos olette sitä mieltä, että tämä on "hyökkäys" vaihtoehtomedioita vastaan, niin imaiskaapa ämpärillinen kakkaa. Olen hengaillut vaihtoehtomediaskenessä vuosia muun muassa kirjoittamalla Infosota.fi:hin sekä olemalla mukana aikoinaan Turussa pyörivän vaihtoehtodokumentteja esittävän jengin, Dokumenttiprojekti: Uuden Näkemyksen perustamisessa sekä kääntämällä erilaisia aiheeseen liittyviä elokuvia suomeksi. Tämä ei siis johdu siitä, että olisin Illuminatin aivopesemä avaruusliskoagentti - vaikka toki haluaisin olla - vaan tasan niistä asioista, joista kirjoitan tässä tekstissä.
PPS. Kuulema tuosta kuvasta piti antaa krediittiä XKCD:lle. Kiitoksia, XKCD, että olet tehnyt tällaisen kuvan, jota käytän härskisti kysymättä edes lupaa. Aika mulukkua toimintaa minulta!
PPPS. Tätä post scriptumia kirjoittaessani Verkkomedia tekee lennosta muutoksia vastineeseensa. Jos lainaukset eivät enää pidä paikkaansa myöhemmin, se johtuu Verkkomediasta.
Journalistisella etiikalla tarkoitetaan eri puolilla maailmaa journalistien itse ylläpitämiä eettisiä säännöstöjä, joiden tarkoituksena on varmistaa journalismin taso sekä journalistisen ammattietiikan toteutuminen. Säännöt vaihtelevat yksityiskohdiltaan ja pykälöiltään maasta riippuen jonkin verran, mutta olennaiselta sisällöltään ne ovat hyvin yhdenmukaisia. Eri maissa journalistin etiikkaa valvovat eri elimet. Suomessa tämä valvontaelin on Julkisen sanan neuvosto.
Julkisen sanan neuvosto on journalistien itsesääntelyelin. Se on siis itsenäinen ja vapaa lainsäätäjien ja virkamiesten kontrollista. Kuten muut itsesääntelyelimet, myös Julkisen sanan neuvosto koostuu ammattilaisten sinne valitsemista muista ammattilaisista. Lisäksi Julkisen sanan neuvostoon kuuluu maallikkojäseniä, eli toimittajakunnan ulkopuolisia henkilöitä, joiden tarkoituksena on varmistaa, että Julkisen sanan neuvosto ei ole vain norsunluutornissa elelevän eliitin lelu, vaan se ottaa huomioon myös tavallisen kansalaisen ja lukijakunnan näkökulman. Julkisen sanan neuvosto valvoo journalistisen etiikan toteutumista ylläpitämällä journalistin ohjeita, joihin journalistinen etiikka on koottu, sekä ottamalla vastaan ja käsittelemällä journalistiseen etiikkaan sitoutuneista medioista tehtyjä kanteluita.
En aio käsitellä tässä kirjoituksessa Long Playn jutun sisältöä tai faktuaalisia väitteitä, vaan keskityn pelkästään journalistiseen etiikkaan. Tämä johtuu monesta syystä, kuten journalistisen etiikan tärkeydestä, mutta ennen kaikkea siitä, että Long Playn juttu on maksullinen, enkä varmasti ala maksaa rahaa siitä, että saan lukea tekstiä Internetistä. Teen sitä nimittäin nytkin aivan liikaa, ja jos pistäisin siihen vielä massia, menisin vapaaehtoisesti avohoitoon addiktiostani.
Heti vastineensa alussa Verkkomedia syyttää valtamedian lähteneen hyökkäykseen vaihtoehtomedioita vastaan. Verkkomedia esittää, että motiivina tälle on valtamedian kokema pelko, jota Verkkomedia perustelee väittämällä, että tutkimuksen mukaan 87% suomalaisista ei luota valtamedian moraaliin. Verkkomedia osoittaa oman moraalinsa sillä, että ei laita tähän tutkimukseen mitään linkkiä tai mainitse tutkimuksen nimeä mitenkään, jotta väite olisi edes tarkistettavissa. Hienon avauksen jälkeen Verkkomedia kritisoi Long Playn päätoimittaja Johanna Vehkoota YLE:n aikaisemmin julkaisemasta ohjelmasta, jossa toimittaja Verkkomedian mukaan kyseenalaisti Verkkomedian koko toimituksen uskottavuuden yhden blogikirjoituksen perusteella. Vastineessa Verkkomedia vertaa itseään Uuteen Suomeen ja kysyy, onko Uuden Suomen uskottavuutta kyseenalaistettu yksittäisen blogikirjoituksen perusteella.
Ei tietenkään ole. Uudessa Suomessa ja Verkkomediassa on kuitenkin sellainen ero, että Uuden Suomen blogeja ei ennakkoon moderoida, eivätkä toimittajat päätä, mitä blogialustalla julkaistaan. Verkkomediassa taas ei ole vapaata ja avointa blogialustaa, vaan toimituskunta ja päätoimittaja päättävät, mitkä blogikirjoitukset julkaistaan Verkkomedian sivuilla. Tämä on olennainen ero, koska media on vastuussa myös median ulkopuolisten toimijoiden tuottamasta materiaalista, mikäli media moderoi ennakkoon ja päättää, mitä ulkopuolisten toimittajien materiaalia se julkaisee sivuilleen. Esimerkiksi Iltalehti on vastuussa itse julkaistaviksi valikoimistaan blogiteksteistä, mutta ei sattumanvaraisen kävijän kommentista Iltalehden keskustelupalstalla. Verkkomedia on siis vastuussa yksittäisistä blogikirjoituksista, mutta Uusi Suomi ei ole.
Verkkomedia kritisoi vastineessaan myös Long Playn toimittaja Ilkka Pernuuta. Pernuu oli ollut seuraamassa Verkkomedian Janus Putkosen tilaisuutta Sastamalassa. Putkonen kritisoi Pernuuta, koska Pernuu ei ollut esitellyt tilaisuuden "esittelykierroksella" itseään tai esittänyt Putkosen alustuksen jälkeen yhtäkään kysymystä Putkoselle. Verkkomedia toteaa "vaaditte valtamediassa eettisyyttä ja journalististen arvojen kunnioittamista, mutta kokonaisuutena on todettava, että mikäli yllämainitsemani väitteet käsiteltäisiin riippumattomasti Julkisen sanan neuvostossa, saisitte epäilemättä nuhteet toiminnastanne artikkelia laatiessanne."
Oikeastihan toimittaja ei tietenkään rikkonut journalistista etiikkaa, vaan hiljaisuus oli jopa jutun tekemisen välttämätön ehto. Jos uutisen aiheena on Verkkomedia, eikä tietty Verkkomedian tekemä kirjoitus tai tietty Janus Putkosen esittämä väite, ei toimittajalla ole syytä esittää kysymyksiä koskien kirjoituksia tai väitteitä. Päin vastoin; kysymysten esittäminen voisi muuttaa alkuperäistä esitystä ja saada Putkosen tai muut paikallaolleet käyttäytymään eri tavalla. Toimittajan tehtävänä ei ole ohjata tapahtumien kulkua, vaan kertoa tapahtumista. Toimittaja toimi ammattimaisesti ja noudatti journalistin etiikkaa.
Vastineessaan Verkkomedia puolestaan väittää itse noudattavansa journalistista etiikkaa. Verkkomedian mukaan "Verkkomediaa ei ole sisältömme, 7 200 artikkelin aikana, kertaakaan haastettu JSN:n toimesta eikä virallisia oikaisuvaatimuksia meitä vastaan julistettu – mutta mikäli haluatte 'loukkaantuneena' haastaa meidät mainittujen faktojen perusteella, tehkää niin aivan vapaasti." Joko Verkkomedia vääristelee tarkoituksella totuutta tai sitten se ei ymmärrä, mistä journalistisessa etiikassa tai Julkisen sanan neuvostossa on kyse. Kumpikaan vaihtoehto ei ole erityisen hyvä.
On totta, että Verkkomedian juttuja ei ole koskaan käsitelty JSN:ssä. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että Verkkomedian jutut olisivat poikkeuksellisen korkealaatuisia, vaan siitä, että Verkkomedia ei ole JSN:n jäsen. Verkkomediaa ei ole ollut JSN:n käsiteltävänä, koska se ei ole sitoutunut Julkisen sanan neuvoston journalistin ohjeisiin. Verkkomedian jutut eivät siis olisi voineet edes teoriassa olla JSN:n käsiteltävänä. Samoin kehotus "tehkää niin vapaasti" on ontto, sillä koska Verkkomedia ei kuulu Julkisen sanan neuvostoon tai ole sitoutunut journalistin eettisiin ohjeisiin, siitä ei ole edes mahdollista tehdä kantelua JSN:lle. Tehkää siis vapaasti kantelu, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta, koska Julkisen sanan neuvosto ei ota käsiteltäväksi kuin journalistin eettisiin ohjeisiin sitoutuneiden medioiden kirjoituksia.
Se, että Verkkomedian juttuja ei ole käsitelty Julkisen sanan neuvostossa, ei myöskään tarkoita, etteikö niitä olisi ollut aihetta käsitellä. Annan tästä esimerkin. Elokuussa 2012 Verkkomedia julkaisi jutun, jossa se väitti suomalaisen professori Teivo Teivaisen liittyneen Venäjällä provosoineeseen Pussy Riot -tapaukseen. Väite ei pitänyt millään tavalla paikkaansa. Kun Verkkomedialle kerrottiin sen virheestä, Verkkomedia poisti koko alkuperäisen jutun ja laittoi nettiin lyhyen, asian yksityiskohtia selventämättömän oikaisujutun. Tämä oli vastoin journalistin etiikkaa.
Journalistin eettisten sääntöjen mukaan alkuperäisen uutisen poisto ja uuden tekstin lisääminen sivuille ei ole oikaisu. Julkisen sanan neuvoston ratkaisussa 4796/SL/12, jossa JSN antoi langettavan päätöksen Iltalehdelle hyvin vastaavankaltaisesta virheestä uutisen oikaisussa, JSN toteaa "olennaisesti virheellistä juttua ei pidä poistaa tiedotusvälineen verkkosivuilta, vaan sen yhteyteen tulee lisätä tieto jutun virheestä, esimerkiksi lisäämällä linkki oikaisuun". Nya Ålandille annetussa langettavassa päätöksessä 4598/SL/11 puolestaan todetaan "Neuvosto tähdentää, että virheellisen uutisen poistaminen verkosta ei ole oikaisu." Mikäli Verkkomedia olisi Julkisen sanan neuvoston jäsen, olisi se saanut Julkisen sanan neuvostolta langettavan ratkaisun journalistisen etiikan rikkomisesta. Tätä ei kuitenkaan edes voinut tapahtua, koska Verkkomedia ei ole sitoutunut journalistin eettisiin ohjeisiin.
Julkisen sanan neuvosto ja journalistinen etiikka eivät tietenkään ole täydellisiä tai toteudu täydellisesti. Ne ovat kuitenkin kevyttä parempia kuin ei mikään. Joskus Julkisen sanan neuvosto antaa vääriä tai kyseenalaisia päätöksiä, eikä se aina onnistu toteuttamaan tehtäväänsä. Monesti se kuitenkin myös onnistuu siinä. Journalistinen etiikka menee huomattavasti pidemmälle kuin lainsäädäntö. Esimerkiksi sananvapaus antaa oikeuden selittää jopa valheellista, virheellistä tai korostetun spekulatiivista aineistoa. Journalistinen etiikka ei. Jos media ei ole sitoutunut journalistin etiikkaan, se saa toimia täysin vapaasti lainsäädännön rajoissa, mikä tarkoittaa, että sillä on mahdollisuus muun muassa esittää puhdasta propagandaa faktana tai olla korjaamatta virheitä siinä laajuudessa, jossa toimittajien ammattietiikka edellyttää. Niin pitkään kuin tällainen media toimii lain rajoissa, sitä ei voida mitenkään saattaa vastuuseen julkaisuistaan tai sen toiminnan eettisyyttä tutkittavaksi.
Vaihtoehtomedioilla on tärkeä paikka vapaassa kansalaisyhteiskunnassa ja niiden merkitys vain kasvaa Internetin kehittyessä ja yleistyessä. Jotta ne kuitenkin voisivat olla yhtään sen parempia kuin usein kritisoimansa valtamediat, niiden tulisi noudattaa edes samoja laadun vähimmäisvaatimuksia kuin mitä valtamediat noudattavat. Siinä missä valtamedioiden eettisyyttä on edes mahdollista tutkia tai asettaa kyseenalaiseksi, Julkisen sanan neuvostoon sitoutumattomien medioiden ei. Niin pitkään kuin vaihtoehtomediat eivät ole sitoutuneet journalistin etiikkaan, noudata sitä tai edes ymmärrä sitä, niillä ei ole mitään varaa kritisoida tai parjata valtamedioita.
PS. Jos olette sitä mieltä, että tämä on "hyökkäys" vaihtoehtomedioita vastaan, niin imaiskaapa ämpärillinen kakkaa. Olen hengaillut vaihtoehtomediaskenessä vuosia muun muassa kirjoittamalla Infosota.fi:hin sekä olemalla mukana aikoinaan Turussa pyörivän vaihtoehtodokumentteja esittävän jengin, Dokumenttiprojekti: Uuden Näkemyksen perustamisessa sekä kääntämällä erilaisia aiheeseen liittyviä elokuvia suomeksi. Tämä ei siis johdu siitä, että olisin Illuminatin aivopesemä avaruusliskoagentti - vaikka toki haluaisin olla - vaan tasan niistä asioista, joista kirjoitan tässä tekstissä.
PPS. Kuulema tuosta kuvasta piti antaa krediittiä XKCD:lle. Kiitoksia, XKCD, että olet tehnyt tällaisen kuvan, jota käytän härskisti kysymättä edes lupaa. Aika mulukkua toimintaa minulta!
PPPS. Tätä post scriptumia kirjoittaessani Verkkomedia tekee lennosta muutoksia vastineeseensa. Jos lainaukset eivät enää pidä paikkaansa myöhemmin, se johtuu Verkkomediasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
