Adoptio ei ole homojen oikeus, vaan lapsen oikeus

Tiistai-iltainen Ylen Ajankohtaisen kakkosen Homoilta oli kirkolle onnistunut. Kun sanon "onnistunut", tarkoitan sen olleen onnistunut samassa mielessä kuin Franz Ferdinand onnistui tulemaan salamurhatuksi tai Matti Vanhanen onnistui pääministerinä. Homoillan seurauksena kirkosta erosi 3800 jäsentä, mistä seurasi kirkolle yli miljoonan euron menetykset. Lisäksi Homoilta nosti tapetille ikuisuuskeskustelun adoption sallimisesta homoille. Monesti tässä keskustelussa oletetaan, että asia liittyy jollain tavalla homojen oikeuksiin. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kyse on lapsen oikeudesta.

Jotta ajatus tulisi selkeämmäksi, annan esimerkin. Oletetaan, että lapsella on rakastava äiti ja rakastava isä. Lisäksi lapsella on eno, joka elää rekisteröidyssä parisuhteessa miehen kanssa. Eno rakastaa lasta ja lapsella on hyvin läheiset välit enoonsa. Eno on siis lapsen läheisin (mahdollisesti jopa ainoa) perheensä ulkopuolinen sukulainen. Jotain kuitenkin tapahtuu ja lapsen vanhemmat kuolevat onnettomuudessa ja lapsi jää orvoksi.

Koska lapsella on jo valmiiksi hyvät ja läheiset välit enoonsa, ja eno on lapsen verisukulainen sekä lapselle läheisin ihminen koko maailmassa, olisi lapselle helpointa sopeutua elämään siten, että eno kasvattaisi hänet omana lapsenaan. Jos adoptio on kielletty homoilta, ei näin voi tapahtua, vaan lapsi joutuu julkisen vallan huostaan ja pahimmassa tapauksessa lastenkotiin tai muuhun vastaavaan paikkaan. Jos homojen adoptio on sallittu, voi lapsen eno puolisoineen adoptoida lapsen ja kasvattaa hänet omanaan. Esimerkkitapauksessa vaihtoehdot siis olisivat, että lapsen oma, läheinen sukulainen adoptoi hänet, tai sitten lapsi joutuu julkisen vallan huostaan.

Tällaiset asiat ovat niitä syitä, joiden vuoksi homojen adoptiota ylipäätään mietitään. Sitä ei siis mietitä siksi, että kuviteltaisiin lasten saamisen olevan jokin subjektiivinen ihmisoikeus. Sitä se ei ole. On ylipäätään virheellistä puhua homojen adoptio-oikeudesta, koska tällöin kuvitellaan, että adoptiokeskustelussa olisi jotenkin kyse homojen subjektiivisesta oikeudesta saada lapsia. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kyse on lapsen oikeudesta saada mahdollisimman hyvät vanhemmat. Suomen ja kansainvälisen lain mukaan lapsen etu on koko lapsioikeuden johtava periaate. Adoptiossa ei ole kyse siitä, että lapsettomille järjestetään lapsia, vaan siitä, että vanhemmittomille järjestetään vanhemmat.

"Hyvä vanhemmuus" ei ole riippuvainen pelkästään sukupuolisesta suuntautumisesta. Hetero, joka hakkaa lapsia, on huonompi vanhempana kuin homo, joka ei hakkaa lapsia. "Hyvään vanhemmuuteen" vaikuttavat monet seikat, kuten esimerkiksi henkilön tulotaso, suhde lapseen, mahdollinen verisukulaisuus, päihteiden käyttö tai käyttämättömyys, sosiaalinen menneisyys ja niin edelleen. Asiaa ei voi tai kannata tarkastella pelkästään sukupuolisen suuntautumisen linssin kautta, koska ihmisissä on valtavasti muitakin ominaisuuksia. Orvoksi jääminen on aina poikkeuksellinen tapahtuma, ja sen vuoksi asiaa tulisi tarkastella tapauskohtaisesti, ottaen jokaisen tapauksen ominaispiirteet huomioon.

Ei ole olemassa mitään yksiselitteisiä tapoja sanoa, ketkä ovat lapselle hyviä vanhempia ja ketkä eivät. Asia liittyy aina sekä yksilölliseen tilanteeseen, yksilölliseen lapseen että yksilöllisiin ottovanhempiin. Tämän vuoksi järjestelmä vaatii joustavuutta ja mahdollisimman suuret mahdollisuudet tehdä jokaiseen yksilölliseen tapaukseen parhaiten sopivia ratkaisuja. Homojen adoption kiellon kumoaminen tekisi järjestelmästä joustavamman ja siten varmistaisi, että jokaisen yksilöllisen tapauksen ominaispiirteet tulisivat parhaalla mahdollisella tavalla otettua huomioon.

Adoption kieltäminen homoilta on ensikädessä juridinen ongelma, joka aiheuttaa sen, että oikeusjärjestelmän periaatteet eivät toteudu. Homojen adoptiota ei pitäisi tarkastella ideologiselta kannalta, koska kyse on ensisijaisesti lakiteknisestä puutteesta. Jos Suomen laki ja kansainvälinen laki katsovat lapsen edun yhdeksi johtavaksi periaatteeksi, on lainsäädännön palveltava lasten etua. Jos lainsäädännöstä seuraa se, että rakastava, lapselle läheinen sukulainen ei voi adoptoida lasta lapsen jäätyä orvoksi onnettomuudessa, vaan lapsi on ennemmin laitettava lastenkotiin, ei lapsen etu toteudu parhaalla mahdollisella tavalla.

Avioliitto on homojen hommaa

Avioliitto on homojen hommaa. Kun sanon näin, tarkoitan, että avioliitossa ei ole mitään sellaista, mikä tekisi siitä ainoastaan miehen ja naisen välisen suhteen. Oletus avioliiton vastakkaisiin sukupuoliin kytkeytyvästä luonteesta on sekä käsitteellisesti, historiallisesti että kielellisesti virheellinen. Asiallahan ei olisi mitään väliä muuten, mutta koska tämä virhekäsitys on siirretty sellaisenaan Suomen lakiin, ei asia ole pelkästään yhdentekevä, vaan siitä tulee suorastaan haitallinen. Se, että Suomen avioliittolaki ei ole sukupuolisesti neutraali, aiheuttaa turhaa resurssien hukkaamista ja pahimmassa tapauksessa se heikentää radikaalisti lapsen oikeuksia.

Suomessa samaa sukupuolta olevien virallistettua suhdetta säädellään laissa rekisteröidyistä parisuhteista. Lain rekisteröidyistä parisuhteista 3 luvun pääsääntöjen mukaan rekisteröidyn parisuhteen oikeusvaikutukset vastaavat avioliiton oikeusvaikutuksia. Mikäli näin ei ole, kyse on ainoastaan pääsäännöstä tehdystä poikkeuksesta. Vastaavasti rekisteröityjä parisuhteita koskeva laki katsoo, että aviopuolisoa koskevia säännöksiä sovelletaan myös rekisteröidyn parisuhteen osapuoleen. Rekisteröity parisuhde vastaa siis olennaisilta osiltaan lain mukaan avioliittoa. Tästä huolimatta rekisteröityä parisuhdetta ja avioliittoa käsitellään eri laeissa, mikä on lainsäädännön kannalta haitallista.

Oikeuden kannalta yksinkertaisempi on parempaa. Mitä monimutkaisempaa oikeus on, sitä enemmän siitä seuraa lain tulkintaa ja soveltamista koskevia kysymyksiä sekä muita oikeudellisia ongelmia. Eli mitä monimutkaisempaa oikeus on, sitä enemmän sen käyttöön ja jo pelkkään olemassaoloon hukkuu resursseja. Jos samaa toisiaan vastaavaa asiaa säädellään kahdessa eri laissa, on tämä monimutkaisempaa ja sitä kautta järjestelmälle raskaampaa kuin jos asiaa säädeltäisiin vain yhdessä laissa. Koska rekisteröidyn parisuhteen on jo nykyisen Suomen lain mukaan tarkoitus vastata avioliittoa, ei ole mitään järkeä, että se erotellaan omaan lakiinsa. Kyse on suurin piirtein yhtä järkevästä asiasta kuin jos minä väittäisin olevani pasifisti ja sitten tempaisisinkin ensimmäistä vastaantulijaa turpaan, eli ei erityisen järkevää.

Sukupuolineutraalia avioliittolakia vastustetaan ainakin kristittyjen puolelta siitä syystä, että kristityt olettavat käsitteen "avioliitto" liittyvän heidän uskontoonsa. Asia ei tietenkään ole ihan tälläkään tavalla, vaan avioliittoja on ollut olemassa kauan ennen kuin kristinusko syntyi. Avioliittoja on ollut konseptuaalisesti olemassa ainakin jo antiikin Rooman ajoista lähtien, ja sama koskee saman sukupuolen välisiä avioliittoja. Shippensburgin yliopiston tutkijan Allan Tulchin mukaan homojen välisestä avioliitosta Euroopassa löytyy todisteita ainakin 600 vuoden takaa. Tulchin tutkimustuloksien mukaan homoseksuaalisissa avioliitoissa ei ole mitään uutta, eivätkä ne olleet menneisyydessä samalla tavalla tabuja kuin nyt. Ensimmäiset historialliset maininnat saman sukupuolen välisistä avioliitoista ovat peräisin antiikin Roomasta, ja ainakin kahden antiikin Rooman keisarin tiedetään menneen naimisiin miehen kanssa.

Edes sana "avioliitto" ei perustu kristinuskoon, vaan sen etymologia juontaa juurensa germaanisesta sanasta "ava", joka tarkoittaa lakia, julkista tai muuta vastaavaa. Avioliitto sanana ei siis perustu kristinuskolle, vaan se on pelkästään kuvaus liiton julkisesta, laillisesta luonteesta. Avioliitto on lainmukainen, julkinen liitto. Myös Nykysuomen sanakirja määrittelee avioliiton tällä sukupuolesta ja uskonnosta riippumattomalla tavalla; "Avioliitto on määrämuodoin vahvistettu kahden ihmisen välisen yhteiselämän muoto." Avioliitto ei siis ole konseptina eikä sanana mitenkään yhteydessä kristinuskoon. Henkilö, joka vastustaa sukupuolineutraalia avioliittolakia perustuen kristinuskoon, vastustaa sukupuolineutraalia avioliittolakia sen vuoksi, että hän ei suostu käyttämään suomen kielen sanoja samalla tavalla kuin muut. Avioliitto käsitteenä on sukupuolineutraali, vähän kuten Prince.

Vaikka homojen adoptio-oikeus ei liitykään suoraan sukupuolineutraaliin avioliittolakiin, on sillä ainakin keskustelun tasolla selviä yhtenäiskohtia. Keskustelussa kuitenkin kuvitellaan, että koska termi on "adoptio-oikeus", sillä tarkoitetaan homoparien oikeutta. Tämä on kuitenkin väärin. Suomen lapsioikeus perustuu lapsen etuun. Se on kaiken lapsioikeuden perusta, ja periaate on tunnustettu myös YK:n tasolla yleissopimuksessa lapsen oikeuksista, jonka myös Suomi on allekirjoittanut. Lapsen etu johtavana periaatteena merkitsee sitä, että kaiken asiaan liittyvän virkamieskäytännön ja lainsäädännön on perustuttava lapsen etuun. Tämän vuoksi puhuttaessa adoptio-oikeudesta tulisi ymmärtää, että kyse ei ole oikeasti homo- tai lesboparien oikeudesta adoptoida, vaan lapsen oikeudesta saada vanhemmat sekä täydet oikeudet heitä kohtaan. Tämä Suomen lakiin sekä kansainvälisiin sopimuksiin perustuva lapsen etu toteutuu puutteellisesti Suomessa, ja yksi siihen vaikuttava asia on Suomen puutteellinen adoptiolainsäädäntö. Käytän esimerkkiä havainnollistaakseni, mitä tarkoitan.

Oletetaan, että lapsen vanhemmat ovat tuntemattomat ja hän on sen takia joutunut adoptoitavaksi. Oletetaan myös, että viranomaiset ovat pyrkineet hakemaan hänelle sopivaa kotia, mutta mitään kriteerejä täyttävää ei ole löytynyt. Sitten lapsen adoptiota hakeekin homopari, jonka molemmat osapuolet ovat menestyviä omilla aloillaan, vakavaraisia ja ilman minkäänlaisia esimerkiksi alkoholismiin tai mielenterveyteen liittyviä ongelmia. Tässä tilanteessa vaihtoehdot ovat siis lapselle se, että hän joutuu kasvamaan täysin ilman vanhempia, tai vaihtoehtoisesti se, että hän pääsee rakastavan perheen hoitoon ja kasvattamaksi. Sekä YK:n lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen että Suomen lapsioikeuden periaatteiden mukaan jälkimmäinen on lapselle parempi, sillä tällöin lapsi saa esimerkiksi perintäoikeuden vanhempia kohtaan, mitä hänellä ei muuten olisi lainkaan. Mikäli laki estää samaa sukupuolta olevilta ihmisiltä adoption, silloin lapsen oikeus ei toteudu lainsäädännössä, vaan päinvastoin lainsäädäntö nimenomaisesti on lapsen oikeuksien tiellä.

Koska ei ole olemassa tietynlaista "isää" tai tietynlaista "äitiä", vaan jokainen isä ja jokainen äiti on yksilö, ei oletus siitä, että lapsi tarvitsee välttämättä äidin ja isän, pidä sellaisenaan paikkaansa. Vaikka isä ja äiti ovatkin yleisesti tärkeitä, on lapsen hyvinvoinnin kannalta paljon merkittävämpää se, että lapsi saa hyvän ja rakastavan kodin. Annan tästä pari havainnollistavaa esimerkkiä. Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppaisen vuoden 2001 väitöskirjassa Kemppainen tekee huomion, että tyttöjen kohdalla ilman isää kasvaminen on kaikista merkittävin asia, josta voi ennustaa riskin syyllistyä rikoksiin. Kuitenkin vuonna 2010 julkaistu 25-vuotinen tutkimus osoittaa, että lesboäitien lapset sopeutuvat yhteiskuntaan heteroperheiden lapsia paremmin. Vaikka tulokset vaikuttavat ristiriitaisilta, niissä ei ole tarkemmin katsottuna mitään kummallista tai ristiriitaista, vaan ne itse asiassa tukevat samaa yhdenmukaista johtopäätöstä.

Nimittäin Kemppaisen tutkimuksessa ilman isää kasvaminen merkitsi lähinnä yksinhuoltajaäidin kasvattamaksi tulemista. Yksinhuoltajuus taas johtuu usein avioerosta tai muusta perheen rikkovasta tapahtumasta, eli perhe on kärsinyt tai kärsii edelleen, ja yksinhuoltajuus on seurausta tästä. Lesboäitejä koskevassa tutkimuksessa taas käsiteltiin pareja, joiden lapsi on saanut alkunsa keinohedelmöityksellä. Lapsi, joka saa alkunsa keinohedelmöityksellä, on käytännössä poikkeuksetta toivottu lapsi. Jos vanhemmat ovat toivoneet lasta, on todennäköistä, että lapsi myös saa hyvän kasvuympäristön. Heterovanhempien kasvattama lapsi tulee syrjäytymään todennäköisemmin kuin homovanhempien kasvattama lapsi, mikäli heterovanhemmilla on rikkinäinen perhe ja homovanhemmat ovat toivoneet lasta. Vaikka lapsen vanhempien seksuaalinen orientaatio varmasti vaikuttaa lapseen, on huomattavasti tätä merkittävämpää, millaisessa kodissa lapsi elää ja miten hänen vanhempansa suhtautuvat häneen ja koko perheeseen yleensä. Lapselle on parempi, että hän elää rakastavien samaa sukupuolta olevien vanhempien hoivissa kuin rikkinäisessä heterokodissa - ja päinvastoin.

Avioliitto suomen kielen sanana tai eurooppalaiseen kulttuuriin kuuluvana historiallisena instituutiona ei oleta mitenkään, että kyseessä olisi kahden eri sukupuolta olevan henkilön välinen liitto. Kyse on ainoastaan illuusiosta ja harhasta, joka johtuu siitä, että monet kristityt ovat erheellisesti luulleet avioliiton olevan kristinopin monopoli. Näin ei kuitenkaan ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Homojen adoptio-oikeutta taas ei ole olemassa, vaan kysymys liittyy olennaisemmin kansainvälisissä sopimuksissa vahvistettuun lapsen oikeuteen saada itselleen vanhemmat. Lapselle on parempi, että hän on rakastettu kuin että hän on orpo. Nykyinen avioliittolaki ei ainoastaan unohda, että avioliito on miehen ja naisen välistä liittoa laajempi ja kristinuskoa vanhempi käsite, vaan se myös aiheuttaa lainsäädännöllisen ongelman, joka kohdistuu suoraan lapsiin ja joka voi pahimmassa tapauksessa riistää lapselta niitä oikeuksia, joihin lapsia koskevan lainsäädännön on tarkoitus perustua. Ja se on perseestä se.

Lopuksi hiukan suomalaista klassikkotaidetta jokaiselle, joka siitä nauttii, eli kaikille miehille.