keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Humanitaariseen maahanmuuttoon 80% naiskiintiö

Suomella pienenä ja jatkuvasti enemmän ja enemmän velkaantuvana valtiona on rajalliset resurssit, ja maailman pakolaisongelma on näihin resursseihin verrattuna käytännössä rajaton. Tilanteesta johtuen Suomen tulee kohdentaa rajallisia resurssejaan mahdollisimman järkevällä ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Jos humanitaarisen maahanmuuton tarkoituksena on auttaa ihmisiä, on rajallisia resursseja järkevintä kohdistaa auttamaan heitä, jotka kärsivät eniten. Käytännössä kaikkialla maailmassa, missä on kurjuutta, eniten kärsivät naiset. Monesti tämä kärsimys on vieläpä miesten patriarkaalisten järjestelmien aiheuttamaa. Koska resurssit ovat äärimmäisen rajalliset verrattuna pakolaisten valtavaan määrään, on altruistisesti ajateltuna järkevintä kohdentaa resursseja heidän auttamiseensa, joiden kärsimys on suurinta. Tämän vuoksi kaikkeen humanitaariseen maahanmuuttoon ja ennen kaikkea pakolaisuuteen on asetettava sukupuolikiintiöt. Koska naisten tilanne on valtavasti huonompi kuin miesten, voi tämä kiintiö olla korkea. Ehdotan kaikelle Suomen humanitaariselle maahanmuutolle 80% naiskiintiötä.

Keskimääräinen nainen on keskimääräistä miestä fyysisesti haavoittuvampi, minkä vuoksi keskimääräisen naisen mahdollisuudet selvitä hirvittävissä oloissa ovat heikompia kuin keskimääräisellä miehellä. Myös lainsäädäntö sekä virkamieskäytännöt asettavat monissa maissa naiset ja miehet äärimmäisen epätasa-arvoiseen asemaan. Tämän kaiken vielä kruunaa se valtava määrä erilaisia epäinhimillisiä tekoja ja rikoksia, jotka kohdistuvat liki yksinomaan naisiin tai jotka kohdistuvat naisiin huomattavasti brutaalimmin kuin miehiin. Tällaisia ovat esimerkiksi raiskaukset, pakkoavioliitot ja sukupuolielinten uskonnollinen silpominen. Selventääkseni sitä, mitä tämä käytännössä merkitsee, käyn läpi muutamien niiden maiden tasa-arvotilannetta, joista tulee Suomeen suurimmat määrät humanitaarisia maahanmuuttajia. Pohjana katsaukselle toimivat Social Institution & Gender Indexin näitä maita koskevat raportit.

Somaliassa naisen oikeudet eivät nauti suurta arvostusta. Naisten sukupuolielinten silpominen on erittäin yleistä Somaliassa. Unicefin mukaan noin 95% Somalian naisista joutuu sukupuolielinten silvonnan kohteeksi. Vaikka Somaliassa onkin lakeja, jotka kieltävät raiskaamisen, näitä lakeja ei yleisesti implementoida. Kun somalinainen menee naimisiin, hänestä tulee klaaninsa ja miehensä omaisuutta. Somaliassa ei ole lainkaan lakia, joka kieltäisi miestä raiskaamasta vaimonsa. Somaliassa toimivien islamilaisten tuomioistuinten tiedetään tuominneen alaikäisiä naispuolisia raiskauksen uhreja kuolemaan kivittämällä, ja sama islamilainen laki pakottaa naiset monilla alueilla pukeutumaan islamilaiseen huntuun. Monet naiset käyttävät huntua raiskauksen pelosta.

Myös naapurivaltiomme Venäjä kunnostautuu polkemalla naisten oikeuksia. Perheväkivallasta Venäjällä ei ole tarkkoja tilastoja, mutta sen tiedetään olevan hyvin yleistä. Suuri määrä venäläisiä naisia joutuu miestensä tappamiksi, eivätkä poliisit yleisesti ota vastaan naisten miehiään vastaan tekemiä pahoinpitelyilmoituksia. Yhä kasvava määrä venäläisiä naisia joutuu kansainvälisen ihmiskaupan uhreiksi ja kaupatuksi prostituutioon Länsi-Eurooppaan, Israeliin ja itäiseen Aasiaan. Naisten perusoikeuksia, kuten oikeutta liikkua vapaasti ja vapautta valita vaatetuksensa, rajoitetaan Venäjän niillä alueilla kuten Kaukasus, jotka ovat pääasiallisesti islamilaisia.

Harva maa kuitenkaan pärjää kansainvälisessä vertailussa yhtä huonosti kuin Afghanistan. Järjestetyt avioliitot aikaisella iällä ovat Afghanistanissa yleisiä. Human Rights Watchin arvioiden mukaan 57% afghanilaisistytöistä ovat naimisissa alle 16-vuotiaana. Väkivaltaa naisia kohtaan suvaitaan ja sitä harjoitetaan laajasti. Viranomaiset tutkivat harvoin naisiin kohdistuvia pahoinpitelyjä, murhia tai raiskauksia. Jos nainen tekee raiskausilmoituksen, hän voi joutua vankilaan ja syytetyksi zina-rikoksesta, eli seksuaalisten suhteiden harjoittamisesta avioliiton ulkopuolella. Naisten oikeus omaisuuteen vaihtelee riippuen siitä, sääteleekö sitä islamilainen laki vai tapaoikeus, mutta se on aina heikompi kuin miehen vastaava oikeus. Islamilaisen lain mukaan nainen voi periä, mutta hänen osuutensa on aina vähemmän kuin miehen. Tapaoikeuden mukaan nainen ei edes voi periä. SIGIn sukupuolista yhdenvertaisuutta mittaavan ranking-listan mukaan Afghanistanissa on ei-OECD-maista maailman toiseksi huonoin tasa-arvotilanne.

Kuten Afghanistanissa, myös Irakissa noudatetaan jo perustuslaista lähtien islamilaista lakia, ja kuten Afghanistanissa, myös Irakissa naisten oikeus omaisuuteen on islamilaisen lain rajoittama. Vaikka laillinen naimisiinmenoikä on Irakissa 18 vuotta, voi tyttö mennä naimisiin huoltajiensa luvalla jo 15-vuotiaana. Aikaisia avioliittoja tapahtuu varsinkin maaseudulla, ja ne ovat yleensä lapsen vanhempien järjestämiä. Vuonna 2004 YK arvioi, että 21 prosenttia 15-19-vuotiaista tytöistä joko oli naimisissa tai oli ollut naimisissa. Naisten fyysisen koskemattomuuden suojelu on Irakissa heikkoa. Naisiin kohdistuva väkivalta on ollut nousussa viime vuosina. Naiset ovat olleet erityisen haavoittuvaisia sotilaallisten konfliktien aikana, ja monet naiset ovat joutuneet fyysisen ja seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Irakissa noudatettava islamilainen laki ei tunnista avioliitossa tapahtuvia raiskauksia. SIGIn ranking-listalla Irak on sijalla 93/101.

Vaikka siitä ei olekaan epäselvyyksiä, etteikö naisten asema olisi huonompi kuin miesten, on sukupuolikiintiöissä aina myös ongelmansa. Jos jollekin ryhmälle annetaan jotain etua, mitä toiselle ryhmälle ei anneta, on kyse syrjinnästä. Nykyään käytetään myös termiä "positiivinen syrjintä" tai "positiivinen erityiskohtelu", mikä on luonnollisesti yhtä typerää kuin puhua "positiivisesta pahoinpitelystä" tai "positiivisesta sukupuoliyhteyteen pakottamisesta". Kaikki syrjintä on aina negatiivista, väitettiin sitä positiiviseksi tai ei. Tämän vuoksi myös humanitaarisen maahanmuuton sukupuolikiintiöissä on otettava huomioon se, että samoin kuin työpaikkojen sukupuolikiintiöt, myös maahanmuuton sukupuolikiintiössä olisi autenttisesti kyse yhden ryhmän asettamisesta toista ryhmää parempaan asemaan. Asia ei muutu, vaikka sitä kuinka yritettäisiin valkopestä puhumalla uuskielisestä "positiivisesta syrjinnästä". Tästä huolimatta humanitaarisen maahanmuuton sukupuolikiintiö olisi moraalisesti huomattavasti vähemmän kyseenalainen asia kuin esimerkiksi työpaikkojen tai virkojen sukupuolikiintiöt.

Päinvastoin kuin työllistyminen, pakolaisuus ei riipu omista ansioista. Ihminen voi joutua henkilökohtaisiin ominaisuuksiin perustuvan vainon kohteeksi täysin riippumatta teoistaan. Työpaikkaa ei kuitenkaan (yleensä) voi saada kuin osoittamalla olevansa henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan muita hakijoita paremmin soveltuva tiettyyn työhön. Sukupuolikiintiöt työpaikoilla merkitsevät sitä, että esimerkiksi mies voi päästä tiettyyn työpaikkaan naista helpommin puhtaasti siksi, että hän on mies, vaikka nainen sopisikin työpaikkaan ominaisuuksiltaan paremmin ja olisi miestä parempi tekemään työtä. Pakolaisuus ja siihen johtava tahdonvastainen siirtyminen toiseen maahan ei kuitenkaan ole positiivinen ja tavoittelemisen arvoinen asia, vaan ainoastaan tilanteesta johtuva välttämättömyys. Tästä tilanteesta pyritään aktiivisesti pois, eikä siihen liity samankaltaista yksilöiden välistä kilpailua kuin työnhakemiseen. Kyse on lähinnä kansainvälisistä sopimuksista johtuvasta heikommassa asemassa olevien vapaaehtoisesta auttamisesta rajallisten resurssien puitteissa.

Jotta pakolaisongelman koosta ja resurssien kohdentamisen tarpeellisuudesta voisi saada jotain kuvaa, on käsitettävä, miten valtavasta asiasta on kyse. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n vuoden 2008 pakolaistrendejä koskevan katsauksen mukaan vuonna 2008 maailmassa oli noin 42 miljoonaa ihmistä, jotka olivat joutuneet omasta tahdostaan riippumattomista syistä jättämään kotinsa. Näistä 15,2 miljoonaa olivat YK:n laatimien kansainvälisten sopimuksien mukaisia pakolaisia ja 0,8 miljoonaa puolestaan turvapaikanhakijoita, jolla tarkoitetaan YK:n katsauksessa YK:n sopimuksien mukaisia pakolaisia, joiden hakemusten käsittely on kesken. Kansainvälisten sopimuksien mukainen pakolainen tarkoittaa ihmistä, johon kohdistuu todistettavasti vaino henkilökohtaisten ominaisuuksien vuoksi. UNHCR:n tilastot eivät ota huomioon niitä pakkosiirrettyjä henkilöitä, jotka eivät kuulu UNHCR:n mandaatin alle. Näihin lukeutuvat muun muassa 4,7 miljoonaa palestiinalaista pakolaista, jotka kuuluvat UNRWA:n mandaatin alaisuuteen, sekä kaikki turvapaikanhakijat, jotka eivät YK:n mukaan ansaitse pakolaisstatusta, vaan jotka hakevat turvapaikkaa muista syistä. Turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten määrä on myös kasvanut tasaisesti jatkuvasti.

Kokoomuksen maahanmuuttoraportin mukaan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottotoiminnan kustannukset ovat sijoituspaikasta riippuen yhtä turvapaikanhakijaa kohti noin 5 000-66 300 euroa per vuosi. Todelliset kustannukset ovat kuitenkin tätä suuremmat, koska pelkään asumiseen lasketaan mukaan sosiaaliturva, tulkkauspalvelut, oikeudelliset kustannukset, poliisien ja muiden virkamiesten kulut ja niin edelleen ja niin edelleen. Kuitenkin jo pelkillä majoituskustannuksilla voidaan saada kuvaa siitä, miten suuri maailman pakolaisongelma on verrattuna Suomen resursseihin. Oletetaan Kokoomuksen arvioiden pohjalta, että yksi turvapaikka kustantaa keskimäärin noin 30 000 euroa. Jotta kaikki maailman 16 miljoonaa kansainvälisten sopimuksien mukaista pakolaista voitaisiin majoittaa, tarvittaisiin arviolta 480 000 000 000 euroa, eli 480 miljardia. Suomen valtion budjetti oli vuodelle 2009 noin 45,9 miljardia. Tarvittaisiin siis yli kymmenen Suomen budjettia, että kaikki pakolaiset voitaisiin edes majoittaa. Luku nousee moninkertaiseksi, jos mukaan lasketaan ne turvapaikanhakijat, jotka eivät ole pakolaisia, eikä luku puhu vielä mitään kokonaiskustannuksista.

On yksiselitteisen selvää, että naisten asema on huonompi kuin miesten ja erityisesti niissä maissa, joista Suomeen kohdistuu suurin määrä humanitaarista maahanmuuttoa. Tämän lisäksi yksiselitteisen selvää on myös se, että Suomen valtiolla ei ole edes teoriassa mahdollisuuksia auttaa kuin murto-osaa pakolaisista ja turvapaikanhakijoista. Jos humanitaarisen maahanmuuton tarkoituksena on auttaa ihmisiä, on se myös kohdistettava niihin ihmisiin, jotka tarvitsevat eniten apua. Sukupuolikiintiöitä käytetään useissa sellaisissakin asioissa, joissa siitä seuraa yhdenvertaisuusongelmia. Humanitaarisessa maahanmuutossa noita tasavertaisuuden ongelmia ei ole lähellekään samalla tavalla, mutta sukupuolikiintiöstä on valtavasti hyötyä naisten aseman parantamiseksi. Ei ole mitään syytä olla ottamatta sukupuolikiintiötä käyttöön humanitaarisessa maahanmuutossa.

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Ylioppilaskuntien pakkojäsenyys on Saatanasta

Verkkouutiset kertovat, että Helsingin yliopiston ylioppilaskunta paheksuu kerjäämisen kieltämistä lailla. HYYn mielestä kerjäämisen kieltämisen perusteleminen kaupunkiviihtyvyyden parantamisella on kyseenalaista. HYYn mielestä kerjääminen ei ole turvallisuusuhka, eikä sen ihmisissä aiheuttama kiusaantuminen ole riittävä syy kriminalisointiin. Sinällään ihan järkeviä huomioita HYYltä.

Nykypäivän kieltoihin, sensuuriin ja rajoituksiin painottuneessa Suomessa kaikkiin yksilön vapauksiin puuttuviin säännöksiin on järkevää suhtautua jo lähtökohtaisesti kriittisesti ja miettiä tarkkaan, onko rajoitus välttämätön vai ei. Esimerkiksi tässä kerjäläisten tapauksessa kerjäämiskielto ei puutu millään tavalla itse ongelmaan, vaan ainoastaan oireisiin. Kerjääminen ilmiönä liittyy kaupunkien viihtyvyyttä olennaisemmin Euroopan unionin järjestelmiin ja kysymykseen siitä, olisiko EU:n koskaan edes pitänyt laajentua köyhiin, EU:n jäsenvaatimukset hädintuskin täyttäviin maihin, kuten Romania. Kerjäämisen kieltämisessä kyse ei ole muusta kuin ongelman lakaisemisesta maton alle; Poissa silmistä, poissa mielestä.

HYYn kannanotossa olennaista on kuitenkin kysyä sitä, että miksi helvetissä Helsingin yliopiston ylioppilaskunta ylipäätään ottaa tähän asiaan mitään kantaa. Ylioppilaskunta on yliopisto-opiskelijoiden edunvalvontajärjestö, ei yleispoliittinen yhdistys. Helsingin yliopiston ylioppilaiden etujen valvomiseen puolestaan ei kuulu millään tavalla se, että oppilaskunnan hallitus esittää etujärjestön suulla omia poliittisia mielipiteitään, joita lähellekään kaikki Helsingin yliopiston oppilaat eivät jaa. Tämä on erityisen tärkeä huomio sen vuoksi, että ylioppilaskuntien jäsenyys on pakkojäsenyys, toisin kuin oikeasti poliittisten ja aatteellisten yhdistysten. Jos tahtoo opiskella yliopistossa, ei ylioppilaskunnasta voi käytännössä erota ja sen toimintaa on pakko tukea rahallisesti. Kysymys liittyy välittömästi perus- ja ihmisoikeuksiin.

Suomen perustuslain 13§:n mukaan jokaisella on yhdistymisvapaus. Yhdistymisvapauteen sisältyy oikeus ilman lupaa perustaa yhdistys, kuulua tai olla kuulumatta yhdistykseen ja osallistua yhdistyksen toimintaan. Tämä merkitsee sitä, että yhdistysten jäsenyyden tulee lähtökohtaisesti perustua vapaaehtoisuuteen, eli ihmisen perustavanlaatuisiin oikeuksiin kuuluu oikeus olla kuulumatta yhdistyksiin. Kuitenkin yliopistolain 46§:n mukaan kaikki yliopiston opiskelijat, jotka on otettu opiskelijoiksi alempaan ja ylempään korkeakoulututkintoon johtaviin opintoihin, kuuluvat ylioppilaskuntaan. Yliopistolaki ja pakkojäsenyys ylioppilaskunnassa ovat vastoin perustuslain takaamaa yhdistymisvapautta. Tämä on mahdollista siksi, että julkisoikeudellisten yhdistysten osalta automaattijäsenyyttä on pidetty mahdollisena edellyttäen, että laissa selvästi ilmaistaan tällaisten yhdistysten julkiset tehtävät. Jos yhdistykseen on pakko kuulua, on perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta olennaista, että yhdistys myös toimii vain ja ainoastaan sille kuuluvalla alueella.

Yliopistolain mukaan ylioppilaskunnan tarkoituksena on olla jäsentensä yhdyssiteenä ja edistää heidän yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja henkisiä sekä opiskeluun ja opiskelijan asemaan yhteiskunnassa liittyviä pyrkimyksiä. Ylioppilaskunnan tehtävänä on osallistua laissa säädetyn yliopiston kasvatustehtävän hoitamiseen valmistamalla opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen. Lisäksi ylioppilaskunnan erityisenä tehtävänä on nimetä opiskelijoiden edustajat tiettyihin yliopiston toimielimiin, yliopiston opintotukilautakuntaan sekä tarvittaessa osallistua laissa säädettyjen opiskelijain perusterveydenhuoltoa koskevien tehtävien toteuttamiseen. Yliopistolaki kertoo hyvin selkeästi, mitkä ovat ylioppilaskunnan tehtävät.

Missään kohdassa lakia ei sanota, että ylippilaskunnan tehtäviin kuuluu ajaa tiettyjä hallituksen jäsentensä poliittisia näkemyksiä asioista, joilla ei ole minkäänlaista tekemistä tieteellisen tutkimuksen, opiskelijoiden hyvinvoinnin tai minkään muunkaan yliopistoon tai opiskeluun liittyvän asian kanssa. Se, tuleeko kerjäämisen olla laillista vai laitonta, ei kuulu millään tavalla ylioppilaskunnalle, koska kyse on asiasta, jolla ei ole pienintäkään yhteyttä ylioppilaskunnan tarkoitukseen tai yhteenkään sen tehtävään. Tämä on äärimmäisen tärkeää sen vuoksi, että antaessaan lausuntoja, ylioppilaskunta antaa nämä lausunnot kaikkien jäsentensä nimissä. Eli kun ylioppilaskunta astuu tonttinsa ulkopuolelle ja ottaa kantaa asioihin, jotka eivät sille kuulu, se tekee tämän edustaen kaikkia jäseniään ja käyttäen koko jäsenistönsä arvovaltaa.

Ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden vuoksi on moraalisesti kieroutunutta, että ylioppilaskunta esittää mielipiteitä asioista, jotka eivät sille kuulu, ja joista sen jäsenistöllä ei ole minkäänlaista yksimielisyyttä. Ylioppilaskunnan pakkojäsenyys merkitsee sitä, että jokaisen yliopisto-opiskelijan on pakko tukea ylioppilaskuntaa riippumatta siitä, miten ylioppilaskunta toimii. Pakkojäsenyyden kannalta ei ole mitään väliä, miten paljon ristiriidassa ylioppilaskunnan ajama politiikka on opiskelijan poliittisten mielipiteiden kanssa. Vaikka ylioppilaskunta antaisi kannanoton, jonka mukaan kaikki juutalaiset tulee ajaa ulos Suomesta, olisi juutalaisen opiskelijan pakko tukea heidän toimintaansa jopa rahallisesti, mikäli hän tahtoo ylipäätään opiskella yliopistossa. Ylioppilaskunnan pakkojäsenyys merkitsee sitä, että ylioppilaskunnan hallitus voi esittää mitä mielipiteitä tahansa ja jokaisen opiskelijan on pakko yksinkertaisesti niellä nämä mielipiteet ilman mahdollisuutta erota yhdistyksestä ja lakata tukemasta sitä.

Ylioppilaskunnan pakkojäsenyys on perusteltu siksi, että ylioppilaskunnalla on tietty, rajattu tehtävä yliopistomaailmassa. Tämän rajatun tehtävän tarkoituksena on varmistaa esimerkiksi se, että ylioppilaskunta käyttää sille pakosta luovutettuja resursseja valvoakseen jäsentensä etuja, eikä puuhaillakseen sille kuulumattomia. Kun ylioppilaskunta ylittää sille laissa ja sen omissa säännöissä ilmoitetun tehtäväpiirin, se murentaa koko pakkojäsenyyden oikeutuksen. Ylittäessään tehtäväpiirinsä ylioppilaskunta käyttää pakolla keräämiään resursseja väärin ja tehtävänsä vastaisesti. Ylioppilaskunta ei ole poliittinen järjestö, eikä sen tehtävänä ole ajaa minkäänlaista tiettyä politiikkaa, olivat sen hallituksen jäsenet mitä mieltä tahansa. Ylioppilaskunta on ylioppilaiden etujärjestö ja sen tehtävänä on vain ja ainoastaan ajaa jäsentensä etuja. Kun ylioppilaskunta toimii poliittisena järjestönä, se menettää ainoan oikeutuksensa pakkojäsenyydelle.

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Monikulttuurisuus - apartheidia ja etnistä suunnittelua

Monikulttuurisuus on yksi eniten väärin ymmärretyistä käsitteistä, mitä politiikassa käytetään. Tämä johtuu hyvin suurelta osalta siitä, että monikulttuurisuus käsitteenä ei ole mitenkään yksiselitteinen, eikä sitä kovin usein pyritä määrittelemään missään. Tästä huolimatta monikulttuurisuus on yksi ajavista motiiveista monen Suomessa toteutettavan poliittisen hankkeen takana. Kun politiikkaa ja lainsäädäntöä toteutetaan epämääräisten termien pohjalta, avautuu ovi viranomaisten ja poliitikkojen mielivallalle. Tämän vuoksi käsitteiden kanssa tulee olla tarkkana, ja niihin on hyvä perehtyä.

Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cuporen sekä monikulttuurisuuteen perehtyneiden tutkijoiden Anna Rastas, Laura Huttunen sekä Olli Löytty toimittaman teoksen Suomalainen vieraskirja: kuinka käsitellä monikulttuurisuutta mukaan monikulttuurisuudella voidaan tarkoittaa hyvin erilaisia asioita. Monikulttuurisuuskeskustelun kannalta onkin olennaista ymmärtää se, että sanalla ei ole yhtä merkitystä, vaan sanan merkityssisältö muuttuu sen mukaan, kuka sitä käyttää ja missä yhteydessä sitä käytetään. Puhuttaessa monikultturismista ideologiana ja puhuttaessa monikulttuurista demografian tosiasiallisena kuvaajana tarkoitetaan täysin eri asioita, joilla on pinnallisista samankaltaisuuksistaan huolimatta hyvin vähän tekemistä keskenään.

Poliittisen keskustelun kannalta olennaisinta on luonnollisesti monikulttuurisuus sen poliittisessa merkityksessä. Kun poliitikot puhuvat monikulttuurisuudesta, he tarkoittavat useimmiten monikulttuurisuutta nimenomaan poliittisena järjestelmänä. Cupore sekä tutkijat Rastas, Huttunen ja Löytty kuvaavat tätä poliittiseen toimintaan ja päätöksiin liittyvä monikulttuurisuutta seuraavalla tavalla; "Poliittisena käytäntönä monikulttuurisuus tarkoittaa sellaisia poliittisia linjauksia, lainsäädäntöä ja muita toimenpiteitä, jotka tuottavat ja ylläpitävät yhteiskuntaan toisistaan suhteellisen erillisia etnisiä ja/tai kulttuurisia yhteisöjä. Tällaista politiikkaa harjoittivat Euroopan maista 1980- ja 1990-luvulla Ruotsi, Britannia ja Alankomaat, kukin omalla tavallaan." Tästä eteenpäin puhuttaessa monikulttuurisuudesta tarkoitetaan monikulttuurisuutta nimenomaan tässä termin poliittisessa merkityksessä.

Luonnontilassa etnisyydet ja kulttuurit sekoittuvat keskenään

Monikulttuurisuuteen poliittisena käytäntönä, eli poliittiseen monikulttuurisuuteen, liittyy siis lainsäädäntö, eli pakkovalta, sekä erilaiset toimenpiteet, joiden tarkoituksena on sekä luoda että ylläpitää erilaisia vähemmistöryhmiä ja yhteiskunnan eri ryhmien välistä eriytymistä toisistaan. Kaikki pakkokeinoilla sekä poliittisilla käytännöillä aikaiseksi saadut asiat ovat enemmän tai vähemmän epäluonnollisia, sillä ne eivät tapahdu "luonnontilassa", vaan ihmisten luomien sääntöjen ja julkisen vallan väkivaltamonopolin asettamien pakotteiden puitteissa. Määritelmällisesti monikulttuurisuus poliittisena käytäntönä merkitsee siis julkisen vallan puuttumista ihmisten ja kulttuurien luonnolliseen sekoittumiseen ja kanssakäymiseen.

Luonnontilassa kulttuurit omaksuvat toisiltaan tapoja, käytäntöjä ja ominaisuuksia. Kulttuurit sekoittuvat, kehittyvät ja muuttavat muotoaan. Kulttuuri ei ole absoluuttinen ja ikuisesti samana pysyvä monoliitti, vaan jatkuvassa muutoksen tilassa elävä kimppu ihmisten muodostamia sosiaalisia suhteita ja käsitteitä. Kulttuurit elävät jatkuvasti, ja suuri osa tästä kulttuurien välisestä elämästä johtuu siitä, että kulttuurit sekoittuvat keskenään. Itse asiassa käsitteenä kulttuuri on niin epämääräinen, että sille ei löydy selvää vastaavuutta luonnollisesta, todellisuudessa olemassaolevasta luonnosta. On mahdotonta sanoa, milloin yksi kulttuuri loppuu ja toinen kulttuuri alkaa.

Myös etnisyys on vastaava käsite kuin kulttuuri. Luonnossa on mahdotonta löytyy tarkkoja vastaavuuksia teoreettisten etnisyyksien sekä todellisuudessa elävien ihmisten välille. Tämän vuoksi etnisyydessä on kyse parhaimmillaankin ainoastaan karkeista arvioista ja hyödyllisestä käsitteestä akateemista pohdiskelua varten. Ihmiskunta on koko historiansa ajan sekoittunut ja ollut vuorovaikutuksessa keskenään. Valtioiden, heimojen tai ryhmien väliset rajat eivät ole estäneet tätä, sillä evoluution kannalta on hyödyllistä, että erilaisia geneettisiä kokoonpanoja yhdistellään toisiin geneettisiin kokoonpanoihin. Evoluution kannalta on siis hyödyllistä, että erilaiset etniset ryhmät sekoittuvat keskenään ja niiden välillä on luonnollista geneettisen materiaalin vaihtuvuutta.

Kulttuureilla että etnisillä ryhmillä on siis luonnontilassa tapana sekoittua keskenään. Kulttuurien kohdalla tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat rationaalisia eläimiä, ja jos he huomaavat jonkin positiivisen piirteen toisessa kulttuurissa, he ovat mielellään omaksumassa sen myös omaan kulttuuriinsa. Esimerkkinä tästä suomalainen kulttuuri, joka on omaksunut muun muassa perunan käytön ruokalajina huomattuaan perunan olevan kätevä, jopa näin pohjoisessa suhteellisen hyvin kasvava ravintokasvi. Etnisten ryhmien kohdalla tämä taas johtuu suoraan biologiasta sekä evoluution tarpeesta saada yhä uusia ja uusia erilaisia geneettisiä yhdistelmiä sopeutumisen ja eloonjäännin laboratorioon. Monikulttuurisuus on vastoin ihmisryhmien ja kulttuurien luonnollista kehitystä.

Apartheid ja monikulttuurisuus ovat käytännössä samanlaisia

Poliittiseen monikulttuurisuuteen liittyvän etnisten ryhmien ja kulttuurien keinotekoisesti erillään pitämisen vuoksi monikulttuurisuus on läheistä sukua toiselle jo kertaalleen epäonnistuneelle kokeilulle; nimittäin Etelä-Afrikan apartheidille. Kuten poliittiseen monikulttuurisuuteen, myös apartheidiin kuului valtion pyrkimys pitää eri ryhmät toisistaan keinotekoisesti erillään lainsäädännön ja poliittisten käytäntöjen avulla. Olennaisin ero apartheidin ja monikulttuurisuuden välillä on motiiveissa. Apartheidissa keinotekoisen erottelun tarkoituksena oli ylläpitää rodullisia ryhmiä toisistaan erillisinä, siinä missä monikulttuurisuuden tarkoituksena on ylläpitää etnisiä ja kulttuurisia ryhmiä toisistaan erillisinä. Monikulttuurisuuden ja apartheidin seuraukset ovat kuitenkin hyvin samankaltaisia.



Ylläoleva kuva esittää kylttiä eteläafrikkalaiselta uimarannalta, joka oli varattu ainoastaan valkoisen väestön käyttöön. Moderni länsimainen ihminen tuntee tällaisia käytäntöjä kohtaan lähinnä vastenmielisyyttä johtuen siitä, miten vieras asia rodullinen erittely on länsimaisille ihmisoikeuksien ja liberaalin demokratian arvoille. Kuitenkin tätä samaa asiaa toteutetaan edelleen, mutta apartheidin on korvannut sen sukulainen, monikulttuurisuus. Helsingin Yrjönkadun uimahallissa järjestetään muslimitytöille uimakouluja erikseen ei-muslimeista. Vastaavasti Vantaan Korson uimahallissa järjestetään maahanmuuttajille erillisiä uimavuoroja. Molemmissa tapauksissa harjoitetaan segregaatiota, eli erilliskohtelua.

Yrjönkadun tapauksessa erilliskohtelu perustuu uskontoon, Korson tapauksessa taas etnisyyteen. Olennaista molemmissa on kuitenkin se, että eri ihmisryhmien edustajille tarjotaan samoja palveluja erikseen pelkästään perustuen etnisyyteen ja uskonnollisuuteen. Tämä johtuu suoraan siitä, että poliittiseen monikulttuurisuuteen kuuluu pyrkimys ylläpitää toisistaan erillisiä ihmisryhmiä. Erityisesti Yrjönkadun lapsiin kohdistuva segregaatio edistää tätä tavoitetta, sillä jos lapsille korostetaan jo pienestä pitäen, mihin ryhmään heidän tulee kuulua ja miten he ovat ennemmin ryhmänsä jäseniä kuin yksilöitä, he todennäköisemmin uskovat tähän aikuisinakin.

Vaikka julkisen vallan harjoittama etninen erottelupolitiikka näkyykin selvästi erillisissä uimahallivuoroissa, ei se ole vielä lähellekään räikeimpiä tapoja, miten monikulttuurisuus vastaa Etelä-Afrikan apartheidia. Apartheidin ja monikulttuurisuuden yhteys näkyy kaikista selvimmin siinä, miten poliittinen monikulttuurisuus asettaa eri ihmiset eri arvoiseen asemaan lain edessä heidän etnisyytensä ja/tai kulttuuritaustansa vuoksi vuoksi.

Korkeimman oikeuden tapaus KKO:2008:93 koski muslimivanhempien lapselle uskonnollisista syistä tehtyä ympärileikkausta. Alunperin ympärileikkausasia oli lähtenyt oikeuden tutkittavaksi, sillä Suomen lain mukaan uskonnollisilla syillä ei voida perustella lääketieteellisesti täysin turhaa lapsen silpomista. Suomessa lapselle kuuluu oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. Lisäksi Suomen perustuslain säännöksiä koskeva hallituksen esitys HE 309/1993 tähdentää nimenomaisesti, että uskonnolliset tavat eivät voi oikeuttaa ihmisen silpomista. "Omaksutun perusoikeussäännösten kirjoittamistavan mukaisesti [...] viittaus lakeihin ja hyviin tapoihin on jätetty pois ehdotuksesta. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että uskonnon ja omantunnon vapauteen vedoten voitaisiin harjoittaa toimia, jotka loukkaavat ihmisarvoa tai muita perusoikeuksia tai ovat oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisia. Ehdotettu säännös ei siten voi esimerkiksi oikeuttaa missään olosuhteissa ihmissyksilöiden silpomista [...] huolimatta tällaisen toimenpiteen mahdollisesta yhteydestä johonkin uskonnolliseen suuntaukseen."

Tapauksessa korkein oikeus kuitenkin totesi, että poikien ympärileikkaus on muslimiväestön keskuudessa vakiintunut ja vanha, uskonnollisiin traditioihin nojautuva perinne ja kiinteä osa miespuolisen väestönosan identiteettiä. Kyse oli siis toimenpiteestä, jota perusteltiin sen yhteydellä uskonnolliseen suuntaukseen. Kuten hallituksen esitys kuitenkin nimenomaisesti tähdentää, Suomen perusoikeusjärjestelmä ei voi missään olosuhteissa oikeuttaa ihmisyksilön silpomista riippumatta siitä, millainen yhteys silpomisella voi olla johonkin uskonnolliseen suuntaukseen. Säätäessään kaikille Suomen valtion oikeudenkäyttöpiirissä kuuluvia oikeuksia lainsäätäjä nimenomaisesti tähdensi, että fyysinen koskemattomuus on perusoikeus, jota ei voida kumota uskonnollisilla syillä.

KKO:n ratkaisu merkitsee sitä, että kaikkien lasten fyysinen koskemattomuus ei ole yhtä vahva. Jos ateisti tai wicca teettäisivät lapselleen turhan ympärileikkauksen, tämä laskettaisiin KKO:n ratkaisussa esittämän kannan mukaan pahoinpitelyksi. Jos muslimi ympärileikauttaa lapsensa, tätä ei lasketa pahoinpitelyksi. Tästä seuraa suoraan se, että muslimilapsella ei ole yhtä vahvaa perusoikeuksien suojaa ja fyysistä koskemattomuutta kuin ateistien lapsilla tai buddhalaisten lapsilla. KKO:n mukaan turha ympärileikkaus tulee rangaistavaksi pahoinpitelynä, paitsi jos uhri on muslimiperheen lapsi. Se, onko teko pahoinpitely vai ei, perustuu siis suoraan siihen, mihin etniseen tai uskonnolliseen ryhmään teon uhri kuuluu. Tätä voidaan verrata suoraan lainsäädäntöön, jonka mukaan valkoisen lyöminen olisi pahoinpitelyä, mutta mustan ei. Rikoksen rangaistavuuden määrittyminen uhrin etnisen tai uskonnollisen ryhmän perusteella on vastoin oikeusvaltion periaatteita.

KKO:n ratkaisu on poliittisen monikulttuurin toimi juuri siinä merkityksessä, miten Cupore ja tutkijat Rastas, Huttunen ja Löytty sitä kuvaavat. Ratkaistavana olleessa tapauksessa KKO katsoi, että uskonnollisesta syystä suoritetulla ympärileikkauksella voitiin arvioida olevan myönteistä merkitystä pojan itsensä, hänen identiteettinsä kehittymisen sekä uskonnolliseen ja sosiaaliseen yhteisöönsä kiinnittymisen kannalta. KKO:n perustelujen mukaan ratkaisussa on kyse poliittisesta linjauksesta ja toimenpiteestä, jotka ylläpitävät yhteiskunnan toisistaan suhteellisen erillisia etnisiä ja/tai kulttuurisia yhteisöjä. Kyse ei siis ole monikulttuurisuuden lieveilmiöstä tai epätoivottavasti seurauksista, vaan monikulttuurista poliittisena käytäntönä puhtaimmillaan. Kuten apartheid, myös poliittisesta monikulttuurisuudesta seuraa suoraan se, että tietyt ihmisryhmät - yleensä etniset vähemmistöt - ovat oikeuden edessä huonommassa asemassa kuin toiset.

Monikulttuurisuus estää integraatiota

Sosiaalisessa mielessä integraatio tarkoittaa vähemmistöryhmien, kuten etnisten vähemmistöjen, pakolaisten ja yhteiskunnan vähäosaisten tulemista osaksi kantayhteiskuntaa. Integraatio siis merkitsee sitä, että yhteiskunnan eri ryhmät sulautuvat osaksi laajempaa yhteiskuntaa ja ajan kanssa vähemmistöt muuttuvat osaksi kantaväestöä. Vähemmistöjen kannalta tämä on useimmiten hyväksi, sillä keskimäärin mitä integroituneempi yksilö on, sitä paremmin hän pärjää yhteiskunnassa, sillä mitä integroituneempi yksilö on, sitä paremmin hän ymmärtää yhteiskunnan ja osaa toimia sen säännöillä ja käyttää hyväkseen niitä etuja, mitä yhteiskunta hänelle sen jäsenenä tarjoaa. Siinä missä poliittinen monikulttuurisuus pyrkii luomaan ja ylläpitämään erillisiä etnisiä ja uskonnollisia (vähemmistö-)ryhmiä, pyrkii integraatio tuomaan näitä ryhmiä osaksi kantaväestöä ja -yhteiskuntaa. Integraatio on siis monikulttuurisuuden vastakohta.

Integraatiota pidetään poliittisessa retoriikassa tavoiteltavana asiana, koska onnistuessaan se merkitsisi sitä, että maahanmuuttajat ja muut vähemmistöryhmät pärjäisivät suomalaisessa yhteiskunnassa yhtä hyvin kuin kantaväestö. Paradoksaalisesti integraatioon kuitenkin pyritään toteuttamalla yhteiskunnassa poliittista monikulttuurisuutta, eli pyrkimällä luomaan ja ylläpitämään toisistaan erillisiä etnisiä ja kulttuurisia ryhmiä. Tämä on täysin sama kuin kuivat aineet pyrittäisiin sekoittamaan pitämällä sokeri ja jauhot eri purkeissa. Niin pitkään kuin tavoite on ristiriidassa keinojen kanssa, ei tavoitteeseen voida koskaan päästä.

Se, toteutetaanko Suomessa monikulttuurisuutta poliittisena käytäntönä, ei ole mielipidekysymys, vaan Suomen erilaiset julkisen vallan instanssit ja päättäjät pyrkivät systemaattisesti edistämään monikulttuurisuutta. Annan tästä muutamia esimerkkejä, joita voi hakea lisää googlettamalla. Suomen ulkoministeri Alexander Stubb on omasta aloitteestaan antamassaan lausunnossa todennut, että Suomen pitää olla monikulttuurinen. Opetusministeriö puolestaan on käyttänyt yli puoli miljoonaa euroa monikulttuurisuuden tukemiseen. Kaikista yksiselitteisimmin julkisen vallan harjoittama monikulttuurisuuspolitiikka kuitenkin näkyy Suomen lainsäädännössä, eli Suomen eduskunnan ja hallituksen näkemyksessä siitä, miten yhteiskunnan tulee toimia.

Lain Yleisradio Oy:stä pykälän seitsemän toisen momentin mukaan "julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti tukea monikulttuurisuutta". Hallituksen esitys (HE 236/1997) liikuntalaiksi toteaa, että liikuntalain yleisinä tavoitteina on muun muassa monikulttuurisuuden turvaaminen. Hallituksen esityksessä eduskunnalle vuoden 2010 talousarvioksi todetaan muun muassa miten aikuiskoulutuspolitiikalla tuetaan pyrkimyksiä monikulttuurisuuden vahvistumiseen. Saman esityksen selvitysosa myös toteaa, miten yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen toiminta tukee monikulttuurisen yhteiskunnan kehitystä. Nämä eivät ole ainoita lakeja tai hallituksen esityksiä, jotka puhuvat hallituksen toteuttamasta monikulttuurisuuspolitiikasta, monikulttuurisuuden lisäämisestä tai monikulttuurisuuden tukemisesta. Nämä ovat ainoastaan esimerkkejä, joita voi löytää tahtoessaan lisää esimerkiksi Finlexistä. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että hallituksen esitykset kertovat lainsäätäjän tarkoituksesta ja kannasta, siinä missä taas lainsäädäntö on suoraan julkisen vallan kanta.

Sekään ei ole mielipidekysymys, onko integraatio onnistunutta vai ei. Integraation epäonnistuminen on yksiselitteinen fakta, joka on todettavasti selkeästi tilastoista, jotka osoittavat, että Suomeen on syntynyt ja/tai syntymässä hyvää vauhtia vähemmistöjä, jotka pärjäävät yhteiskunnassa huonommin. Heidän työllisyysasteensa on kantaväestöä heikompi ja heidän rikollisuusasteensa on kantaväestöä suurempi. Kantaväestöä kurjemmin pärjäävien ihmisryhmien ja vähemmistöjen syntyminen on asia, jota integraatio nimenomaisesti pyrkii estämään ja poistamaan. Mikäli siis integraatio onnistuisi, tällaisia yhteiskunnasta syrjäytyneitä vähemmistöjä ei syntyisi. Tällaisia kuitenkin syntyy, minkä huomaa esimerkiksi siitä, että ainoastaan vajaa kolmannes somaleista käy töissä. Integraatio ei siis toimi. Monikulttuurisuuspolitiikan toteuttaminen ei siis aiheuta integraation onnistumista.

Sama ilmiö on nähtävillä myös kaikissa niissä maissa, jotka tutkijat Rastas, Löytty ja Huttunen nostavat erityisiksi esimerkeiksi maista, joissa harjoitetaan poliittista monikulttuurisuutta. Swedish Center for Business and Policy Studiesin teettämän tutkimuksen mukaan toisen polven maahanmuuttajat, eli ihmiset, joiden vanhemmat ovat syntyneet Ruotsin ulkopuolella, ovat todennäköisemmin työttömiä kuin ihmiset, joiden vanhemmat ovat syntyneet Ruotsissa. Raportin mukaan Ruotsin integraatiokäytännöt ovat olleet epäonnistuneita. Myös muut havainnot puhuvat integraation onnistumista vastaan, kuten esimerkiksi Ruotsin hallituksen tilaama tutkimus, jonka mukaan Malmön maahanmuuttajalähiö Rosengård on sikiämispaikka uskonnolliselle "ultraradikalismille".

Focus Migrationin julkaiseman Alankomaiden integraatiopolitiikkaa ja sen onnistumista käsittelevän katsauksen mukaan ulkomaalaisten työttömyysaste on ollut jatkuvasti vähintään kolme kertaa korkeampi kuin kantaväestön. Vuonna 1996 kantaväestön työttömyysaste oli 6%, siinä missä maahanmuuttajilla sama luku oli 22%. Vuonna 2001 kantaväestön työttömyys oli 3% ja maahanmuuttajien 9%. Vuonna 2003 kantaväestön työttömyysaste oli 4%, siinä missä maahanmuuttajien työttömyysaste oli 14%. Alankomaiden politiikka ei onnistu ehkäisemään kantaväestöä huonommin pärjäävien vähemmistöjen syntymistä.

Yhdysvaltain kongressin lainsäädäntöpolitiikkaa tukevan Congressional Research Servicen konngressille antama raportti Muslims in Europe: Integration Policies in Selected Countries käsittelee Euroopan eri maiden integraation onnistumista keskittyen lähinnä muslimivähemmistöihin. Raportin mukaan "Britannia ja Alankomaat omaksuivat [integraatiopolitiikkaan] monikultturismin käsitteen keinona hallita maiden maahanmuuttajapopulaatioita. Käytännössä tämä kuitenkin auttoi vahvistamaan erillisiä muslimiyhteisöjä, jotka toimivat monessa suhteessa erillään isäntämaan omasta kulttuurista."

Poliittinen monikulttuurisuus on ongelma

Poliittinen monikulttuurisuus, eli monikulttuurisuus poliitikkojen ja lainsäädännön tasolla, on ongelma. Ihmiset eivät kuitenkaan pidä sitä ongelmana, johtuen suoraan monikulttuurisuuden toisistaan radikaalisti poikkeavista merkityssisällöistä. Jos ihmiselle sanotaan monikulttuurisuuden olevan rikkaus, hän voi helposti kuvitella tämän tarkoittavan, että on rikasta ja hyvä asia, että on paljon erilaisia kulttuurisia vaikutteita. Kuitenkin politiikan tasolla monikulttuurisuuden luonne muuttuu olennaisesti, eikä monikulttuurisuus politiikassa tarkoitakaan enää pelkästään tiettyjen, positiivistenkin asioiden kuvaamista. Politiikassa monikulttuurisuus on valtiolähtöistä etnistä suunnittelua ja ihmisten välisen kanssakäymisen keinotekoista haittaamista.

Poliittinen monikulttuurisuus on läheistä sukua apartheidille, koska siihen sisältyy ajatus, että on julkisen vallan tehtävä pyrkiä ylläpitämään erilaisia etnisiä ryhmiä. Erilaiset poliittiset päätökset, joiden johdosta muslimilapsia ohjataan eri uimahallivuoroihin kantaväestön lapsien kanssa ei eroa Etelä-Afrikassa toteutetusta politiikasta, jossa valkoiset ja mustat pyrittiin pitämään erillään toisistaan valtion toteuttamin keinoin. Tämä kulttuurien keinotekoinen erilaisuuden ylläpitäminen ja vahvistaminen sekä etninen suunnittelu myös asettaa eri ihmisryhmät eri asemaan lain edessä, aiheuttaen esimerkiksi KKO:n tapauksessa suoraan sen, että muslimiperheen lapsen ihmisoikeudet ovat heikommin suojattuja kuin ateistiperheen lapsen.

Sen lisäksi, että monikulttuurisuus on eri etnisten ryhmien keinotekoista eriyttämistä ja tosiasiallisesti ihmisten syrjimistä ja heikompaan asemaan asettamista, se ei myöskään toteuta niitä keinoja, joihin sillä pyritään. Monikulttuurisuus ei edesauta integraatiota, sillä monikulttuurisuus on integraation vastakohta. Jos integraation tahdotaan onnistuvan, on monikulttuurisuudesta luovuttava. Monet maahanmuuton ongelmat voitaisiin välttää ja ratkaista välittömästi sillä, että Suomi lopettaisi poliittisen monikulttuurisuuden toteuttamisen. Monikulttuurisuus ei ole yhtään sen enempää rikkaus kuin on rikkautta pistää eri väriset lapset eri pihoille leikkimään vain siksi, että heillä ei ole sama ihonväri.

torstai 6. toukokuuta 2010

Kannabiksen kieltolaki on eduksi järjestäytyneelle rikollisuudelle, mutta se ei vähennä käyttöä

Yksi typerimmistä ja haitallisimmista kansainvälisesti sekä kansallisesti Suomessa toteutettavista poliittisista järjestelmistä on kannabiksen kieltolaki. Lakia perustellaan pyrkimyksillä vähentää huumausaineiden käyttöä ja kansainvälistä huumerikollisuutta. Kieltolaki epäonnistuu näissä pyrkimyksissään täydellisesti. Käyttöön sillä ei ole juuri mitään vaikutusta, mutta järjestäytyneelle rikollisuudelle se tarjoaa täydellisen tavan luoda resursseja tyhjästä.

Se, miten tiukkoja kannabista koskevat lait ovat, ei juurikaan kiinnosta kannabiksen käyttäjiä itseään. Britanniassa kannabis siirrettiin C-luokan huumeesta B-luokan huumeeksi, mikä merkitsee sitä, että kannabista koskevat rangaistukset kovenivat. Pelkästä kannabiksen hallussapidosta voi saada Britanniassa viisi vuotta linnaa. Britannialaiset uutistoimistot Newsweek ja 1Xtra News tekivät kannabiksen käyttäjille kyselytutkimuksen, jossa kysyttiin, miten kannabista koskevien lakien huomattava tiukentaminen vaikuttaa heidän kannabiksen käyttöönsä. 2 494 vastanneesta kannabiksen käyttäjästä 2 229 sanoivat, että lakien kiristäminen ei vaikuta heidän kannabiksen käyttöönsä. Ainoastaan 102 ihmistä sanoivat lakien kiristämisen saavan heidät vähentämään kannabiksen käyttöä.

Yhdysvalloissa käytetään noin 7 miljardia dollaria vuodessa kannabikseen liittyviin pidätyksiin ja syyttämisiin. Tästä huolimatta kannabiksen saatavuus ei näyttäisi osoittavan merkkejä vähentymisestä. Liittovaltion rahoittaman Monitoring the Future Surveyn tilastojen mukaan 85,6% Yhdysvaltain 12-luokkalaisista katsoi pystyvänsä hankkimaan kannabista joko suhteellisen helposti tai hyvin helposti. Lukua alettiin mitata vuonna 1975, eikä luku ole käytännössä muuttunut miksikään niinä kolmena vuosikymmenenä, joiden aikana kyselyä on toimitettu. Luku ei ole kertaakaan ollut alle 82%. Huolimatta miljardeista verodollareista, joita Yhdysvaltain huumeidenvastaiseen sotaan käytetään, ei sillä ole vaikutusta siihen, saavatko nuoret halutessaan kannabista käsiinsä vai eivät.

Myös kansainvälinen vertailu antaa samanlaista osviittaa. United Nations Office on Drugs and Crimen julkaiseman vuoden 2006 World Drug Reportin mukaan 12,6% Yhdysvaltain kansalaisista käyttää kannabista vuosittain. Vastaava luku on Alankomaissa ainoastaan 6,3%, vaikka kannabista voi polttaa Hollannissa laillisesti. Huumeiden vastaisesta sodastaan tunnetussa USA:ssa kannabista käytetään siis suhteessa noin kaksi kertaa se määrä, mitä Hollannissa, jossa kannabis on dekriminalisoitu. Myös esimerkiksi Britanniassa, Ranskassa ja Sveitsissä kannabiksen käyttö on yleisempää kuin Alankomaissa.

Kannabiksen laillisuus tai laittomuus ei vaikuta juurikaan siihen, miten paljon kannabista käytetään. Myös ylikansalliset järjestöt ovat joutuneet myöntämään tämän saman asian. YK:n akreditoiman Beckley-säätiön kansallinen kannabiskomitea julkaisi raportin YK:n huumausainepolitiikan arvioinnin pohjaksi. Raportin mukaan sillä, onko kannabispolitiikka vapaamielistä vai tiukkaa, ei ole juurikaan vaikutusta kannabiksen käyttöön tai kysyntään. Tiedemiesten, tutkijoiden ja asiantuntijoiden koostaman raportin mukaan suuri osa kannabiksen haitoista liittyy suoraan kieltolakiin ja siitä seuraaviin sosiaalisiin ongelmiin. Raportti kehottaakin tutkimaan kieltolaille vaihtoehtoja, kuten kannabiksen laillistamista ja verottamista.

YK:n lisäksi myös EU:n piiristä on alkanut herätä huomiota kieltolain toimimattomuutta kohtaan. EU:n komission raportin A report on Global Illicit Drugs Markets 1998-2007 johtopäätökset ovat yhdenmukaisia kansallisen kannabiskomitean raportin kanssa. EU:n komission raportin mukaan huumeiden kieltolaeilla on paljon erilaisia negatiivisia, ennalta-arvaamattomia seurauksia. Raportti muun muassa toteaa, että kannabiksen hallussapidon kriminalisointi ei ole juuri vähentänyt kannabiksen käyttöä, mutta sillä on ollut suuri negatiivinen vaikutus kannabiksen hallussapidosta kiinni jääneiden työllisyyteen. ”Lyhyesti sanottuna kieltolaki on aiheuttanut valtavasti vahinkoa, mutta vain vähän, jos lainkaan, hyvää” raportissa kiteytetään.

Kieltolain yksiselitteisin ja ilmiselvin negatiivinen seuraus on luonnollisesti sen tuoma valtava taloudellinen vahinko ilman juuri minkäänlaista vaikutusta kannabiksen käyttöön. Jos laki ei toimi, silloin siihen käytetyt varat menevät hukkaan. Laki kuormittaa oikeuslaitoksia oikeudenkäynneillä ja syyttämisillä, minkä lisäksi lain valvominen vaatii valtavasti poliisien resursseja. Valvonta ei myöskään ole erityisen tehokasta, eikä siihen ole juuri mitään järkeviä keinoja. Helsingin poliisin huumeyksikön johtajan Jari Aarnion mukaan nyrkkisääntönä voidaan pitää, että erilaisten valvontatoimien avulla jakelussa olevasta kannabiksesta saadaan poistettua noin 5 prosenttia. Tehottomuus, oikeuslaitoksen kuormittaminen ja poliisin resurssien kuluminen hukkaan ovat kuitenkin vain osatotuus kieltolain negatiivisista seurauksista, eivätkä ne juurikaan kerro mitään kieltolain suurimmasta haitasta. Kannabiksen kieltolaki nimittäin lisää suoraan järjestäytyneen rikollisuuden tuloja.

Kannabiksen tuottaminen on äärimmäisen helppoa ja verrattuna synteettisiin huumeisiin käytännössä ilmaista. Kannabista kuvaillaan monesti rikkaruohoksi, ja toisin kuin synteettiset huumeet, kuten amfetamiini tai LSD, se ei vaadi juuri minkäänlaista todellista materiaalista panostusta. Kannabista voi valmistaa kuka tahansa miten paljon hyvänsä vailla suurempaa kemiallista osaamista tai laboratoriota. Esimerkiksi lowryder-lajike kasvaa vaikka ämpärissä olohuoneen nurkassa. Tästä johtuu, että kannabiksen hinta ei ole todellisuudessa erityisen suuri. Kannabiksen nykyinen hinta perustuu suurelta osalta siihen, että kannabis on laitonta.

Yli 500 ekonomia, joihin kuuluvat Nobel-palkitut Milton Friedman, George Akerlof ja Vernon L. Smith ovat esittäneet, että kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan kannabiksen hinta nousee, koska sen tarjonta tippuu, mutta sen kysyntä ei laske. Kuten vertailut, kyselyt ja kansainväliset tutkimukset ovat osoittaneet, kieltolaki ei vähennä kysyntää. Laki kuitenkin laskee tarjontaa tekemällä viljelystä riskialttiimpaa. Kieltolaki siis nostaa kannabiksen hintaa. Tämä puolestaan aiheuttaa suoraan sitä, että kannabiksesta tulee kieltolain ansiosta järjestäytyneelle rikollisuudelle arvokkaampaa kuin se todellisuudessa on. Kannabiksen kieltolaki merkitsee kirjaimellisesti sitä, että järjestäytynyt rikollisuus voi kasvattaa rahaa puskassa. Tästä johtuen Friedman, Akerlof, Smith ja muut 500 ekonomia ovatkin allekirjoittaneet vetoomuksen kontrolloiduista marketeista kieltolain sijaan. Näkemys ei rajoitu ainoastaan vetoomuksen allekirjoittaneisiin ekonomisteihin, vaan tutkimuksien mukaan kieltolain taloudellisesta haitallisuudesta alkaa olla ekonomien piirissä konsensus.

Kieltolaki ei vähennä kannabiksen käyttöä, eivätkä poliisit pysty sen turvin saamaan juuri mitään aikaiseksi. Laki ei siis täytä niitä tavoitteita, joita varten se on tehty. Se kuitenkin toimii näiden tavoitteiden vastaisesti antamalla järjestäytyneelle rikollisuudelle äärimmäisen helpon ja yksinkertaisen tavan hankkia rahaa. Kannabiksen kieltolaissa on kyse siitä, että yhteiskunnan resursseja käytetään, jotta järjestäytynyt rikollisuus voisi myydä huumeita kalliimmalla kuin niiden arvo on. Laki, joka ei toimi, johon kuluu rahaa ja joka vielä kaiken lisäksi tekee järjestäytyneestä rikollisuudesta helpompaa ja kannattavampaa, on typerä laki. On typerää, jos typeriä lakeja ei kumota.



maanantai 3. toukokuuta 2010

Hyvää sananvapauden päivää, Astrid Thors!

Suomen maahanmuutto- ja Eurooppa-ministeri Astrid Thors juhlistaa sananvapauden muistopäivää ehdottamalla Sanoma-yhtiön maakuntalehtien haastattelussa, että netin keskustelupalstoille asetetaan vastaavat päätoimittajat. Asia on tietysti sekä absurdi että surkuhupaisa useammastakin syystä, eikä vähiten siksi, että aikaisemmin tänä samana vuonna Astrid Thors itse esitti vaatimuksen, että hallituksen on tuomittava hyökkäykset ilmaisunvapautta kohtaan. Toki sananvapauteen kuuluu oikeus vaatia loogisesti ristiriitaisia asioita, mutta ei se silti fiksua ole.

Lehdessä päätoimittajan tehtävänä on kantaa viimekädessä vastuu siitä, mitä lehdessä kirjoitetaan. Tämä merkitsee päätoimittajan kannalta sitä, että hän joutuu käytännössä käymään läpi kaiken lehteen päätyvän ja poistamaan sieltä materiaalin, josta voi koitua oikeudellisia ongelmia. Pihvi on tietysti se, että julkaistu lehti ei ole samankaltainen ympäristö kuin Internet-foorumii. Julkaistu lehti on toimittajakunnan yksipuolista viestintää. Internet-foorumi taas on interaktiivinen ja lähtökohtaisesti avoin keskustelukanava. Internet-foorumia ei voi verrata suoraan lehteen, vaan enemmänkin toriin tai jopa antiikin Kreikan foorumeihin, joista nettifoorumit ovat saaneet nimensä. Päätoimittajan vaatiminen Internet-foorumilta on tämän vuoksi kuin vaatisi päätoimittajaa torikeskustelulta.

Jos Internet-foorumeilta vaaditaan päätoimittajaa vastaavalla tavalla kuin lehdiltä, siitä seuraa väistämättä kaikkien Suomen foorumien ennakkotarkistus ja -sensuuri. Kukaan järkevä ihminen ei tahdo olla tilanteessa, jossa hän voi saada sakkoja tai linnaa muiden ihmisten tekemistä teoista. Internet-foorumin päätoimittaja olisi kuitenkin juuri tässä vastuussa, joten hänen kannaltaan on järkevintä jättää julkaisematta mitään viestiä, joka voi teoriassakaan saada hänet ongelmiin. On järkevämpää sensuroida paljon kuin sensuroida vähän. Suomen perustuslain 12§ sisältää ehdottoman ennakkosensuurin kiellon, mutta kun ihmiset ja yhteisöt saadaan itse sensuroimaan itseään, voivat hallitsijat kiertää tämän vaatimuksen hyvillä mielin.

Ennakko- ja itsesensuurin osalta ministeri Thorsin sananvapaudenpäivän toivotus liittyy olennaisesti muihin aikaisempiin ehdotuksiin, kuten oikeusministeriön rasistisia rikoksia ja niiden rankaisua pohtineen työryhmän mietintöön sekä oikeusministeriön Internetin valvontaa koskeviin suunnitelmiin. Oikeusministeriön työryhmämietinnössä ehdotettiin rikosoikeudellisen vastuun ulottamista oikeushenkilöille, mikä merkitsisi sitä, että keskustelufoorumin ylläpitäjä joutuisi vastaamaan siitä, mitä ihmiset käyvät hänen foorumillaan kirjoittamassa. Käytännössä ainoastaan murto-osalla foorumeista olisi edes resursseja valvoa kaikkea foorumille kirjoitettua, mikä johtaisi väistämättä keskustelufoorumien vähentymiseen.

Oikeusministeriö on myös miettinyt vastaavan rikosoikeudellisen vastuun ulottamista jopa Facebook-käyttäjille siten, että kuka tahansa Facebookin käyttäjä voisi joutua rikosoikeudelliseen vastuuseen, mikäli sattumanvarainen pelle menee kännipäissään kirjoittelemaan hänen seinälleen kunnianloukkauksia ihmisestä, jota käyttäjä ei ole edes tavannut. Kuinka monella on oikeasti ylipäätään aikaa tuijottaa Facebookinsa seinää ja valvoa, että kukaan ei vain kirjoittaisi sinne törkyä? No, ainakin monilla Turun kaupunginvaltuutetuilla kaupunginvaltuuston istunnoissa, mutta ei mennä nyt siihen.

Kaikki nykyisten hallitsijoiden vaatimukset nettifoorumien ja -keskustelun valvonnasta kärsivät samasta perustavanlaatuisesta ongelmasta. Kaikissa ehdotuksissa nettikeskustelua halutaan käydä tietoverkkohäiriköiden, trollien ja sottakirjoittajien ehdolla ja heille tahdotaan siirtää yhä kasvavissa määrin valtaa häiritä ja estää ihmisten vapaata kansalaiskeskustelua Internetissä. Siinä missä ennen häirikköjen kirjoittamat viestit aiheuttivat korkeintaan mielipahaa ja poistamiseen menevän ajan verran vaivaa valvojille, annetaan kaikissa ehdotusten mukaisissa malleissa jokaiselle maailman Internet-häirikölle myös valta asettaa rikosoikeudellinen uhka jokaisen Suomen foorumin ylläpitäjille tai muulle Internet-käyttäjälle.

Toisin kuin salasanojen kalastelu, tietoturvamurrot tai muu vastaava cyberilkivalta, ei foorumeilla tai Facebookissa huutelu vaadi minkäänlaista osaamista mihinkään suuntaan. Jos pelkällä netissä huutelulla voidaan saada aikaiseksi rikosoikeudellinen vastuu foorumin ylläpitäjälle tai päätoimittajalle, aseistaa se kyvyttömimmänkin nettihäirikön täysin uudella aseella. Jos Internet-häirikköä ennen ehdotuksia voisi verrata kadulla huutelevaan juoppoon, on Internet-häirikkö näiden ehdotusten jälkeen tuo sama juoppo, jolle on annettu ritsa ja pussillinen teräviä kiviä. Häirikköjen aiheuttamasta lähinnä esteettisestä haitasta muuttuu ehdotusten vuoksi valtava konkreettinen haitta, josta voi seurata häkkiä ja pamppua myös niille Internetin käyttäjille, jotka eivät häiriköintiä harrasta. Jos sellaisia on.