Olen käytettävissä Muutos 2011 ry:n puheenjohtajavaaleissa

Olen käytettävissä Muutos 2011 ry:n puheenjohtajaksi ja olen ehdolla asiaa koskevissa jäsenvaaleissa. Mikäli minut valitaan puheenjohtajaksi, pyrin korostamaan Muutoksen toiminnassa erityisesti seuraavia asioita ja pointteja:

- Suora demokratia on toimivaksi ja tehokkaaksi todettu poliittinen väline. Monet Suomen ongelmat johtuvat Suomen poliittisesta järjestelmästä, joka on perua Neuvostoliiton ajoilta, eikä nykyinen itsesensuurin ilmapiiri eroa olennaisesti suomettumisen ajasta. Ainoastaan Suomen kansalaiset voivat itse tietää, mikä on heidän etunsa mukaista. Poliitikot, virkamiehet tai media eivät voi sitä heidän puolestaan tehdä. Suora demokratia palauttaa vallan kansalaisten käsiin, mikä on välttämätöntä Suomen kansalaisten edun mahdollisimman laajamittaisen toteutumisen kannalta.

- Maahanmuuttopolitiikan merkitystä ei tarvitse vähätellä, jotta suoran demokratian merkitystä voi korostaa. Maahanmuuttopolitiikka liittyy olennaisesti kaikkiin muihin Muutoksen teemoihin. Se vaikuttaa välittömästi sananvapauteen, Suomen valtion resursseihin ja huonosti hoidettuna maahanmuuttopolitiikka aiheuttaa lieveilmiöinään kasvavaa ja raaistuvaa rikollisuutta. Suora demokratia puolestaan on väline, jolla maahanmuuttopolitiikka voidaan asettaa vastaamaan Suomen kansalaisten näkemystä siitä, millainen sen tulee olla.

- Islamin painoa politiikassa ei voi eikä pidä sivuuttaa. Lasten sukupuolielinten rituaaliset arpeuttamiset, monet jumalanpilkkaoikeudenkäynnit ja useat monikulttuurisuuteen liittyvät vaatimukset ovat sellaisia, joita perustellaan nimenomaan islamilla. Islamisaatio ei ole pelkkä uhkakuva tai harhaluulo, vaan tilastollinen fakta. Islaminuskoisten määrä kasvaa sekä absoluuttisesti että suhteellisesti yhä kiihtyvällä vauhdilla, ja Suomessa ollaan jo tavattu fundamentalistisimpia islamin tulkintoja. Monikulttuurisuuden käsittely ilman islamin käsittelyä merkitsee sitä, että asiasta ei hahmoteta sen koko kuvaa. Sekularismilla on kasvava merkitys modernissa maailmassa.

- Tietoyhteiskunta-asioilla on jatkuvasti kasvava merkitys politiikassa. Suuri osa erilaisista julkisen vallan toimittamista ihmisoikeusrikkomuksista kohdistuu suoraan sähköisiin ihmisoikeuksiin, mistä esimerkkinä Lex Nokia tai erilaiset Internetin ennakkosensuuria koskevat käytännöt. Internet on valtavan tärkeä väline demokratialle ja sen avulla median, poliitikkojen ja virkamiesten tiedotus-, valta- ja tietomonopolit voidaan murtaa. Internetiä on suojeltava, sillä se antaa valtaa suoraan kansalaisille ja se tekee ensimmäistä kertaa koko ihmiskunnan historiassa mahdolliseksi valtakuntien laajuisen ja välittömän kansalaiskeskustelun.

- Ihmisten henkilökohtainen vapaus on varmistettava. Ihmisoikeuksien pääasiallinen ja tärkein merkitys on suojata ihmisyksilöä julkisen vallan taholta tulevia puuttumisia vastaan. Ne eivät ole vain oikeuksia tehdä jotain, vaan ne ovat ennen kaikkea vapauksia, joihin julkisen vallan ei tule kajota. Ihmisoikeudet ovat välttämättömiä, jotta demokratia voi toteutua. Ihmis- ja perusoikeudet ovat kaikkien muiden yksilön oikeuksien sekä valtion velvollisuuksien perusta, ja ne ovat siten ensisijaisen tärkeitä.

Muutos 2011 ry:n puheenjohtaja valitaan noin kuukauden päästä järjestettävässä ylimääräisessä jäsenkokouksessa. Kokouksen paikka ja tarkempi aika ilmoitetaan myöhemmin.

"Maan tapa" on hanurista

Timo Soini kirjoittaa Iltalehden blogissaan maan tavasta ja siitä, miten se koskee myös suomalaisia. Soinin kirjoitus käsittelee Italiassa sattunutta tapausta, jossa suomalaisnainen, eli suomalaissyntyinen Italian kansalainen Soile Lautsi anoi Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta tutkimaan, rikkovatko Italian koulujen seinällä olevat krusifiksit Italian allekirjoittamassa Euroopan ihmisoikeussopimuksessa olevaa uskonnonvapauspykälää. Timo Soinin mielipide on, että kyseessä olevan Italian kansalaisen ei olisi tullut viedä kysymystä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, koska "maan tapa".

Oletetaan, että irlantilainen maailmanparantaja tulee Suomeen, elää täällä ja saa Suomen kansalaisuuden. Asuttuaan Suomessa muutaman vuoden hän on huomannut, että Suomessahan - perkele - poliitikot kähmivät itselleen etuja, tekevät lehmänkauppoja keskenään ja toimivat muutenkin moraalisesti vastuuttomasti. Voitaisiin itse asiassa jo perustellusti sanoa, että hyvä veli -järjestelmät ja poliitikkojen kusipäinen toiminta ovat Suomessa maan tapa, ja tuo maan tapa täyttää järjestäytyneen rikollisuuden tunnusmerkit! Tästä kettuuntuneena aina valpas irlantilaisemme päättää parantaa suomalaisten oloja ja valittaa kyseisestä maan tavan mukaisesta toiminnasta asiaankuuluville tahoille, kuten tuomioistuimille ja viranomaisille.

Tässä krusifiksiasiassa on kyse täysin samasta. Lautsin toiminta Italiassa meni pilkulleen Italian lakien mukaan. Nainen ei rikkonut mitään Italian lakia, vaan toimi tasan, kuten Italiassa pitää toimia, jos jokin yhteiskunnallinen asia närästää. Euroopan ihmisoikeussopimus on osa Italian lakia. Italia liittyi Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimukseen juuri sen vuoksi, että Italian kansalaiset voivat tehdä tällaisia valituksia, kun kokevat sen tarpeelliseksi. Lautsi ei siis alkanut kovaan ääneen valittaa siitä, että suvivirsi loukkaa hänen kulttuuriaan tai että krusifiksit ovat rasisteja, vaan hän toimi, kuten sivistyneessä yhteiskunnassa toimitaan, ja käytti juuri tällaisia kysymyksiä varten tehtyjä yhteiskunnan omia oikeudellisia mekanismeja. Jos se ei ole ”maan tapaa”, että toimii yhteiskunnan lakien mukaisesti ja pyrkii muuttamaan yhteiskunnassa negatiiviksiksi kokemiaan asioita juuri sillä tavalla, kuten siinä yhteiskunnassa tuleekin lain ja yhteiskuntajärjestyksen mukaan tehdä, mikä sitten on?

Laki on pohjimmiltaan kodifioitua "maan tapaa". Se on kirjoitettu tekstiä, johon on koottu se, miten yhteiskunta toimii. Tietysti maan tavan voidaan ajatella menevän kirjoitettua lakia pidemmällekin ja siihen voidaan lukea esimerkiksi käyttäytyminen, kieli ja niin edelleen ja niin edelleen. Tässä vaiheessa kuitenkin aletaan kulkea epämääräisellä, täysin tulkinnanvaraisella ja subjektiivisella alueella, jossa "maan tapa" ei enää tarkoita juuri mitään. "Maan tavasta" tulee samanlainen käsite kuin "kylmästä" tai "kuumasta". Kokis voi olla kylmää, jos se on +4 astetta. Talvi voi olla lämmin, jos se on -4 astetta. Jollekin lämmin kesä on +15 astetta, toiselle +30 astetta. Koska "maan tapa" ei ole itsessään yksiselitteinen asia, sitä ei voida käyttää vaatimaan yksiselitteisiä asioita.

Toisaalta vaikka "maan tapa" olisi yksiselitteinen, se ei ole siitä huolimattakaan hyvä peruste, koska maan tapa voi olla perseestä. Vaikka Pohjois-Koreassa maan tapa on se, että väärinajattelijat ammutaan ja heidän perheensä pistetään leireille kuolemaan nälkään ja pakkotyöhön, on tästä huolimatta jokaisen ihmisen oikeus - ja jopa ihmisyyden tuoma velvollisuus - pyrkiä auttamaan pohjoiskorealaisia kanssaihmisiään ja vastustamaan pohjoiskorealaista "maan tapaa". Jos henkilö olisi Teräsmies, voisivat moraaliset syyt jopa velvoittaa pistämään koko Pohjois-Korean maan tavan palasiksi ja heittämään kaikki tätä maan tapaa toteuttavat henkilöt Lex Luthorin seuraksi vankilaan. Maan tapa ei ole etiikan ja moraalin yli menevä mahtikäsky, joka tarkoittaa, että vääryyksistä tulee vaieta.

Kaikki maan tapa, joka ei ole lakia, on mielipidekysymys, eikä se, että jokin on "maan tapa", tee siitä hyväksyttävää asiaa välttämättä edes tuon maan sisäpuolella. Jos ihmisiä aletaan vaatia toimimaan tietyllä tavalla ja perusteluna tälle käytetään "maan tapaa", silloin tulee pystyä myös tarkasti kertomaan, mikä tämä maan tapa on. Erityisen tärkeää tämä on, jos toiminta, jota pyritään kieltämään, on muuten täysin lain ja hyvien tapojen mukaista. "Maassa maan tavalla" on fraasi, joka on ehkä käyttökelpoinen arkipäiväisessä keskustelussa, mutta kaikesta politiikkaan ja oikeuteen liittyvästä keskustelusta se tulee heittää armotta jorpakkoon. Fraasin tilalle voi ottaa käyttöön yleismaailmallisemman, modernimman ja kattavamman ohjesäännön, jonka jokainen pystyy todennäköisesti allekirjoittamaan; "vältetään perseilyä". Maan tapa on hyvä perustelu päättömille vaatimuksille, koska se ei tarkoita yhtään mitään.

PS. Tässä kirjoituksessa ei ole kyse Timo Soinista. Tässä kirjoituksessa on kyse maan tavasta ja siitä, mitä maan tavalla tarkoitetaan.

Avioliitto on homojen hommaa

Avioliitto on homojen hommaa. Kun sanon näin, tarkoitan, että avioliitossa ei ole mitään sellaista, mikä tekisi siitä ainoastaan miehen ja naisen välisen suhteen. Oletus avioliiton vastakkaisiin sukupuoliin kytkeytyvästä luonteesta on sekä käsitteellisesti, historiallisesti että kielellisesti virheellinen. Asiallahan ei olisi mitään väliä muuten, mutta koska tämä virhekäsitys on siirretty sellaisenaan Suomen lakiin, ei asia ole pelkästään yhdentekevä, vaan siitä tulee suorastaan haitallinen. Se, että Suomen avioliittolaki ei ole sukupuolisesti neutraali, aiheuttaa turhaa resurssien hukkaamista ja pahimmassa tapauksessa se heikentää radikaalisti lapsen oikeuksia.

Suomessa samaa sukupuolta olevien virallistettua suhdetta säädellään laissa rekisteröidyistä parisuhteista. Lain rekisteröidyistä parisuhteista 3 luvun pääsääntöjen mukaan rekisteröidyn parisuhteen oikeusvaikutukset vastaavat avioliiton oikeusvaikutuksia. Mikäli näin ei ole, kyse on ainoastaan pääsäännöstä tehdystä poikkeuksesta. Vastaavasti rekisteröityjä parisuhteita koskeva laki katsoo, että aviopuolisoa koskevia säännöksiä sovelletaan myös rekisteröidyn parisuhteen osapuoleen. Rekisteröity parisuhde vastaa siis olennaisilta osiltaan lain mukaan avioliittoa. Tästä huolimatta rekisteröityä parisuhdetta ja avioliittoa käsitellään eri laeissa, mikä on lainsäädännön kannalta haitallista.

Oikeuden kannalta yksinkertaisempi on parempaa. Mitä monimutkaisempaa oikeus on, sitä enemmän siitä seuraa lain tulkintaa ja soveltamista koskevia kysymyksiä sekä muita oikeudellisia ongelmia. Eli mitä monimutkaisempaa oikeus on, sitä enemmän sen käyttöön ja jo pelkkään olemassaoloon hukkuu resursseja. Jos samaa toisiaan vastaavaa asiaa säädellään kahdessa eri laissa, on tämä monimutkaisempaa ja sitä kautta järjestelmälle raskaampaa kuin jos asiaa säädeltäisiin vain yhdessä laissa. Koska rekisteröidyn parisuhteen on jo nykyisen Suomen lain mukaan tarkoitus vastata avioliittoa, ei ole mitään järkeä, että se erotellaan omaan lakiinsa. Kyse on suurin piirtein yhtä järkevästä asiasta kuin jos minä väittäisin olevani pasifisti ja sitten tempaisisinkin ensimmäistä vastaantulijaa turpaan, eli ei erityisen järkevää.

Sukupuolineutraalia avioliittolakia vastustetaan ainakin kristittyjen puolelta siitä syystä, että kristityt olettavat käsitteen "avioliitto" liittyvän heidän uskontoonsa. Asia ei tietenkään ole ihan tälläkään tavalla, vaan avioliittoja on ollut olemassa kauan ennen kuin kristinusko syntyi. Avioliittoja on ollut konseptuaalisesti olemassa ainakin jo antiikin Rooman ajoista lähtien, ja sama koskee saman sukupuolen välisiä avioliittoja. Shippensburgin yliopiston tutkijan Allan Tulchin mukaan homojen välisestä avioliitosta Euroopassa löytyy todisteita ainakin 600 vuoden takaa. Tulchin tutkimustuloksien mukaan homoseksuaalisissa avioliitoissa ei ole mitään uutta, eivätkä ne olleet menneisyydessä samalla tavalla tabuja kuin nyt. Ensimmäiset historialliset maininnat saman sukupuolen välisistä avioliitoista ovat peräisin antiikin Roomasta, ja ainakin kahden antiikin Rooman keisarin tiedetään menneen naimisiin miehen kanssa.

Edes sana "avioliitto" ei perustu kristinuskoon, vaan sen etymologia juontaa juurensa germaanisesta sanasta "ava", joka tarkoittaa lakia, julkista tai muuta vastaavaa. Avioliitto sanana ei siis perustu kristinuskolle, vaan se on pelkästään kuvaus liiton julkisesta, laillisesta luonteesta. Avioliitto on lainmukainen, julkinen liitto. Myös Nykysuomen sanakirja määrittelee avioliiton tällä sukupuolesta ja uskonnosta riippumattomalla tavalla; "Avioliitto on määrämuodoin vahvistettu kahden ihmisen välisen yhteiselämän muoto." Avioliitto ei siis ole konseptina eikä sanana mitenkään yhteydessä kristinuskoon. Henkilö, joka vastustaa sukupuolineutraalia avioliittolakia perustuen kristinuskoon, vastustaa sukupuolineutraalia avioliittolakia sen vuoksi, että hän ei suostu käyttämään suomen kielen sanoja samalla tavalla kuin muut. Avioliitto käsitteenä on sukupuolineutraali, vähän kuten Prince.

Vaikka homojen adoptio-oikeus ei liitykään suoraan sukupuolineutraaliin avioliittolakiin, on sillä ainakin keskustelun tasolla selviä yhtenäiskohtia. Keskustelussa kuitenkin kuvitellaan, että koska termi on "adoptio-oikeus", sillä tarkoitetaan homoparien oikeutta. Tämä on kuitenkin väärin. Suomen lapsioikeus perustuu lapsen etuun. Se on kaiken lapsioikeuden perusta, ja periaate on tunnustettu myös YK:n tasolla yleissopimuksessa lapsen oikeuksista, jonka myös Suomi on allekirjoittanut. Lapsen etu johtavana periaatteena merkitsee sitä, että kaiken asiaan liittyvän virkamieskäytännön ja lainsäädännön on perustuttava lapsen etuun. Tämän vuoksi puhuttaessa adoptio-oikeudesta tulisi ymmärtää, että kyse ei ole oikeasti homo- tai lesboparien oikeudesta adoptoida, vaan lapsen oikeudesta saada vanhemmat sekä täydet oikeudet heitä kohtaan. Tämä Suomen lakiin sekä kansainvälisiin sopimuksiin perustuva lapsen etu toteutuu puutteellisesti Suomessa, ja yksi siihen vaikuttava asia on Suomen puutteellinen adoptiolainsäädäntö. Käytän esimerkkiä havainnollistaakseni, mitä tarkoitan.

Oletetaan, että lapsen vanhemmat ovat tuntemattomat ja hän on sen takia joutunut adoptoitavaksi. Oletetaan myös, että viranomaiset ovat pyrkineet hakemaan hänelle sopivaa kotia, mutta mitään kriteerejä täyttävää ei ole löytynyt. Sitten lapsen adoptiota hakeekin homopari, jonka molemmat osapuolet ovat menestyviä omilla aloillaan, vakavaraisia ja ilman minkäänlaisia esimerkiksi alkoholismiin tai mielenterveyteen liittyviä ongelmia. Tässä tilanteessa vaihtoehdot ovat siis lapselle se, että hän joutuu kasvamaan täysin ilman vanhempia, tai vaihtoehtoisesti se, että hän pääsee rakastavan perheen hoitoon ja kasvattamaksi. Sekä YK:n lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen että Suomen lapsioikeuden periaatteiden mukaan jälkimmäinen on lapselle parempi, sillä tällöin lapsi saa esimerkiksi perintäoikeuden vanhempia kohtaan, mitä hänellä ei muuten olisi lainkaan. Mikäli laki estää samaa sukupuolta olevilta ihmisiltä adoption, silloin lapsen oikeus ei toteudu lainsäädännössä, vaan päinvastoin lainsäädäntö nimenomaisesti on lapsen oikeuksien tiellä.

Koska ei ole olemassa tietynlaista "isää" tai tietynlaista "äitiä", vaan jokainen isä ja jokainen äiti on yksilö, ei oletus siitä, että lapsi tarvitsee välttämättä äidin ja isän, pidä sellaisenaan paikkaansa. Vaikka isä ja äiti ovatkin yleisesti tärkeitä, on lapsen hyvinvoinnin kannalta paljon merkittävämpää se, että lapsi saa hyvän ja rakastavan kodin. Annan tästä pari havainnollistavaa esimerkkiä. Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppaisen vuoden 2001 väitöskirjassa Kemppainen tekee huomion, että tyttöjen kohdalla ilman isää kasvaminen on kaikista merkittävin asia, josta voi ennustaa riskin syyllistyä rikoksiin. Kuitenkin vuonna 2010 julkaistu 25-vuotinen tutkimus osoittaa, että lesboäitien lapset sopeutuvat yhteiskuntaan heteroperheiden lapsia paremmin. Vaikka tulokset vaikuttavat ristiriitaisilta, niissä ei ole tarkemmin katsottuna mitään kummallista tai ristiriitaista, vaan ne itse asiassa tukevat samaa yhdenmukaista johtopäätöstä.

Nimittäin Kemppaisen tutkimuksessa ilman isää kasvaminen merkitsi lähinnä yksinhuoltajaäidin kasvattamaksi tulemista. Yksinhuoltajuus taas johtuu usein avioerosta tai muusta perheen rikkovasta tapahtumasta, eli perhe on kärsinyt tai kärsii edelleen, ja yksinhuoltajuus on seurausta tästä. Lesboäitejä koskevassa tutkimuksessa taas käsiteltiin pareja, joiden lapsi on saanut alkunsa keinohedelmöityksellä. Lapsi, joka saa alkunsa keinohedelmöityksellä, on käytännössä poikkeuksetta toivottu lapsi. Jos vanhemmat ovat toivoneet lasta, on todennäköistä, että lapsi myös saa hyvän kasvuympäristön. Heterovanhempien kasvattama lapsi tulee syrjäytymään todennäköisemmin kuin homovanhempien kasvattama lapsi, mikäli heterovanhemmilla on rikkinäinen perhe ja homovanhemmat ovat toivoneet lasta. Vaikka lapsen vanhempien seksuaalinen orientaatio varmasti vaikuttaa lapseen, on huomattavasti tätä merkittävämpää, millaisessa kodissa lapsi elää ja miten hänen vanhempansa suhtautuvat häneen ja koko perheeseen yleensä. Lapselle on parempi, että hän elää rakastavien samaa sukupuolta olevien vanhempien hoivissa kuin rikkinäisessä heterokodissa - ja päinvastoin.

Avioliitto suomen kielen sanana tai eurooppalaiseen kulttuuriin kuuluvana historiallisena instituutiona ei oleta mitenkään, että kyseessä olisi kahden eri sukupuolta olevan henkilön välinen liitto. Kyse on ainoastaan illuusiosta ja harhasta, joka johtuu siitä, että monet kristityt ovat erheellisesti luulleet avioliiton olevan kristinopin monopoli. Näin ei kuitenkaan ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Homojen adoptio-oikeutta taas ei ole olemassa, vaan kysymys liittyy olennaisemmin kansainvälisissä sopimuksissa vahvistettuun lapsen oikeuteen saada itselleen vanhemmat. Lapselle on parempi, että hän on rakastettu kuin että hän on orpo. Nykyinen avioliittolaki ei ainoastaan unohda, että avioliito on miehen ja naisen välistä liittoa laajempi ja kristinuskoa vanhempi käsite, vaan se myös aiheuttaa lainsäädännöllisen ongelman, joka kohdistuu suoraan lapsiin ja joka voi pahimmassa tapauksessa riistää lapselta niitä oikeuksia, joihin lapsia koskevan lainsäädännön on tarkoitus perustua. Ja se on perseestä se.

Lopuksi hiukan suomalaista klassikkotaidetta jokaiselle, joka siitä nauttii, eli kaikille miehille.

Muutos 2011 on saanut kasaan 5000 kannattajakorttia

Muutos 2011 on saanut kerättyä puolueeksi rekisteröitymiseen tarvittavat 5000 kannattajakortteja. Voitto on traditio ja voitto on ikuista. Tämän seurauksena ainakin Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi ovat noteeranneet puoluehankkeen ja tehneet aiheesta uutisoinnin.

Kuitenkin molemmissa uutisoinneissa on tietysti puhuttu paskaa, mikä on täysin normaalia, sillä Suomessa toimittajien tehtävänä ei ole kertoa ja tiedottaa tapahtumista ja asioista objektiivisesti, jotta ihmiset voivat itse tehdä omat tulkintansa maailmasta ja sen tilasta. Suomessa toimittajien tehtävänä on pyrkiä ajamaan ennakolta valittuja poliittisia agendoja, joilla on hyvin vähän tekemistä objektiivisuuteen pyrkimisen kanssa. No, ehkä olen vähän turhan ankara toimittajille, mutta se ei poista sitä faktaa, että molempiin uutisointeihin on livahtanut hevonpaskaa, jolla on hyvin vähän (eli ei yhtään) tekemistä todellisuuden kanssa. Ajattelin tässä pikaisesti korjata pari väärinkäsitystä, koska nykyään Internetin aikakaudella toimittajilla ja poliitikoilla ei ole enää tiedonvälitysmonopolia, kuten vielä pari vuosikymmentä takaperin oli.

Väite 1: Muutos 2011 on Perussuomalaisista ironnut siipi.
Fakta: Muutos 2011 ei tietenkään ole ironnut perussuomalaisista. Muutoksen jäsenistö koostuu monien puolueiden entisistä kannattajista, ja sieltä löytyy esim. Kokoomuksen ja Vihreiden entisiä jäseniä, sekä tietysti myös muutamia Perussuomalaisia. Muutoksen puheenjohtaja Juha Mäki-Ketelä ei ole koskaan kuulunut Perussuomalaisiin, kuten ei suurin osa hallituksesta muutenkaan. Hallitus on ollut hyvin epäpoliittista suurimmaksi osaksi ennen Muutosta. Puheenjohtaja Juha Mäki-Ketelä on ollut menneisyydessä SDP:n kunnallisvaaliehdokkaana. Minä puolestani olen eronnut Perussuomalaisista, mutta minä en yksinään tee Perussuomalaisten mitään siipeä, vaikka olisihan se tietysti siistiä olla jokin mystinen poliittinen persumessias, joka itsekseen kontrolloi ihmismassoja.

Väite 2: Muutos 2011 pyrkii kilpailemaan Perussuomalaisten kanssa.
Fakta: Muutos pyrkii kilpailemaan Perussuomalaisten kanssa tasan yhtä paljon kuin Vihreiden, Kokoomuksen tai Kristillisdemokraattienkin kanssa. Muutos 2011 pyrkii herättelemään nukkuvia äänestäjiä. Lisäksi monet Muutoksen aktiiveista ja suuri osa hallituksen edustajista ovat olleet itse nukkuvia äänestäjiä, jotka ovat sitten päättäneet ryhtyä luomaan nukkuville äänestäjille mahdollisuutta äänestää.

Väite 3: Muutos 2011 on "maahanmuuttokriittisempi" kuin perussuomalaiset.
Fakta: Tämä väite on kaikista väitteistä typerin, mikä johtuu suoraan siitä, että toimittajat eivät osaa suomea. Sana "maahanmuuttokriittinen" tarkoittaa sitä, että on kriittinen nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan. Kriittinen merkitsee puolestaan sitä, että havaitsee asiassa ongelmia ja erittelee niitä. Kriittisyys on aina ja poikkeuksetta välttämätöntä minkä tahansa asian parantamiseksi, koska kriittisyyteen liittyy ongelmien etsiminen. Ihminen, joka katsoo, että vakaviin rikoksiin syyllistyneet maahanmuuttajat tulee voida karkottaa helpommin Suomesta on maahanmuuttokriittinen. Samoin maahanmuuttokriittinen on henkilö, joka katsoo, että isoäitejä ei pitäisi voida karkottaa Suomesta yhtä helposti kuin se nykyään on mahdollista. Maahanmuuttokriittisyys ei ole mikään skaala, jolla voi olla "vähemmän maahanmuuttokriittinen", "maahanmuuttokriittisempi" tai "maahanmuuttokriittisin". Maahanmuuttokriittisyys on vain ja ainoastaan sitä, että katsoo, että Suomen maahanmuuttopolitiikka ei ole täydellistä.

Väite 4: Muutoksen politiikka ei eroa Perussuomalaisten politiikasta.
Fakta: Väite on median itse itseään varten kehittämä olkiukko. Muutoksen politiikan perustana on sveitsiläistyyppinen suora demokratia. Mikään toinen puolue Suomessa ei aja edustuksellisen demokratian rinnalle ja sen ohi suoraa demokratiaa. Lisäksi Muutos ajaa sananvapautta, jonka suhteen Perussuomalaiset ei ole tehnyt juurikaan kannanottoja, ja se korostaa (oikeasti) vihreitä arvoja. Siinä missä persut ajaa selvästi sosiaalisia tulonsiirtoja, Muutos 2011 ottaa talouspolitiikassaan kantaa lähinnä byrokratian ja julkisen vallan leikkauksiin. Muutos korostaa jokaisen ehdokkaan mahdollisuutta itse ajaa haluamaansa talouspolitiikkaa. Koska Muutos 2011 ajaa suoraa demokratiaa, eli ihmisten kykyä ja mahdollisuuksia tehdä itse omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, ei puolue voi ottaa liian laajasti kantaa ihmisten puolesta, koska tällöin se tosiasiallisesti myös pyrkisi sanomaan, mitä mieltä ihmisten tulee olla. Tämä taas on vastoin kaikkia Muutoksen periaatteita siitä, että ihmisyksilö pystyy ja hänen tulee saada päättää omasta kohtalostaan ja omasta elämästään.

Ylipäätään se, että Muutosta yritetään virheellisesti ja valheellisesti sotkea jatkuvasti Perussuomalaisiin on hölmöä. Perussuomalaiset ja Muutos eivät tahdo tapella keskenään, mutta vallankäyttäjäpoliitikot ynnä media tahtoisivat tilanteen olevan toisin ja Persujen sekä Muutoksen kannattajien tappelevan keskenään. Valitettavasti tämä ei tule onnistumaan, sillä sekä Persujen että Muutoksen kannattajilla on keskimäärin yli 2 aivosolua, mikä tekee heidät immuuneiksi läpinäkyville puijausyrityksille. Persujen kannatuksen nousu ja Muutoksen kannattajakorttikeräyksen onnistuminen johtuvat siitä, että poliitikot vittuilevat kansalle tekemällä typeriä päätöksiä, joiden he itsekin tietävät olevan haitaksi ja vahingollista kansalaisille. Median ei tule yrittää sabotoida tätä normaalia demokratiaan kuuluvaa vastalausetta tietoisesti kusettamalla, sillä se ei yksinkertaisesti kuulu median tehtäviin. Totuudenmukaisuus kuitenkin kuuluu, joten suosittelen medialle ennakkoluulonappulan kääntämistä pienemmälle ja totuudenmukaisuuteen pyrkimistä isommalle.

Hyvä, Muutos 2011, ja kiitos kaikki kannattajakortteja keränneet ja kampanjaan osallistuneet!

Humanitaariseen maahanmuuttoon 80% naiskiintiö

Suomella pienenä ja jatkuvasti enemmän ja enemmän velkaantuvana valtiona on rajalliset resurssit, ja maailman pakolaisongelma on näihin resursseihin verrattuna käytännössä rajaton. Tilanteesta johtuen Suomen tulee kohdentaa rajallisia resurssejaan mahdollisimman järkevällä ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Jos humanitaarisen maahanmuuton tarkoituksena on auttaa ihmisiä, on rajallisia resursseja järkevintä kohdistaa auttamaan heitä, jotka kärsivät eniten. Käytännössä kaikkialla maailmassa, missä on kurjuutta, eniten kärsivät naiset. Monesti tämä kärsimys on vieläpä miesten patriarkaalisten järjestelmien aiheuttamaa. Koska resurssit ovat äärimmäisen rajalliset verrattuna pakolaisten valtavaan määrään, on altruistisesti ajateltuna järkevintä kohdentaa resursseja heidän auttamiseensa, joiden kärsimys on suurinta. Tämän vuoksi kaikkeen humanitaariseen maahanmuuttoon ja ennen kaikkea pakolaisuuteen on asetettava sukupuolikiintiöt. Koska naisten tilanne on valtavasti huonompi kuin miesten, voi tämä kiintiö olla korkea. Ehdotan kaikelle Suomen humanitaariselle maahanmuutolle 80% naiskiintiötä.

Keskimääräinen nainen on keskimääräistä miestä fyysisesti haavoittuvampi, minkä vuoksi keskimääräisen naisen mahdollisuudet selvitä hirvittävissä oloissa ovat heikompia kuin keskimääräisellä miehellä. Myös lainsäädäntö sekä virkamieskäytännöt asettavat monissa maissa naiset ja miehet äärimmäisen epätasa-arvoiseen asemaan. Tämän kaiken vielä kruunaa se valtava määrä erilaisia epäinhimillisiä tekoja ja rikoksia, jotka kohdistuvat liki yksinomaan naisiin tai jotka kohdistuvat naisiin huomattavasti brutaalimmin kuin miehiin. Tällaisia ovat esimerkiksi raiskaukset, pakkoavioliitot ja sukupuolielinten uskonnollinen silpominen. Selventääkseni sitä, mitä tämä käytännössä merkitsee, käyn läpi muutamien niiden maiden tasa-arvotilannetta, joista tulee Suomeen suurimmat määrät humanitaarisia maahanmuuttajia. Pohjana katsaukselle toimivat Social Institution & Gender Indexin näitä maita koskevat raportit.

Somaliassa naisen oikeudet eivät nauti suurta arvostusta. Naisten sukupuolielinten silpominen on erittäin yleistä Somaliassa. Unicefin mukaan noin 95% Somalian naisista joutuu sukupuolielinten silvonnan kohteeksi. Vaikka Somaliassa onkin lakeja, jotka kieltävät raiskaamisen, näitä lakeja ei yleisesti implementoida. Kun somalinainen menee naimisiin, hänestä tulee klaaninsa ja miehensä omaisuutta. Somaliassa ei ole lainkaan lakia, joka kieltäisi miestä raiskaamasta vaimonsa. Somaliassa toimivien islamilaisten tuomioistuinten tiedetään tuominneen alaikäisiä naispuolisia raiskauksen uhreja kuolemaan kivittämällä, ja sama islamilainen laki pakottaa naiset monilla alueilla pukeutumaan islamilaiseen huntuun. Monet naiset käyttävät huntua raiskauksen pelosta.

Myös naapurivaltiomme Venäjä kunnostautuu polkemalla naisten oikeuksia. Perheväkivallasta Venäjällä ei ole tarkkoja tilastoja, mutta sen tiedetään olevan hyvin yleistä. Suuri määrä venäläisiä naisia joutuu miestensä tappamiksi, eivätkä poliisit yleisesti ota vastaan naisten miehiään vastaan tekemiä pahoinpitelyilmoituksia. Yhä kasvava määrä venäläisiä naisia joutuu kansainvälisen ihmiskaupan uhreiksi ja kaupatuksi prostituutioon Länsi-Eurooppaan, Israeliin ja itäiseen Aasiaan. Naisten perusoikeuksia, kuten oikeutta liikkua vapaasti ja vapautta valita vaatetuksensa, rajoitetaan Venäjän niillä alueilla kuten Kaukasus, jotka ovat pääasiallisesti islamilaisia.

Harva maa kuitenkaan pärjää kansainvälisessä vertailussa yhtä huonosti kuin Afghanistan. Järjestetyt avioliitot aikaisella iällä ovat Afghanistanissa yleisiä. Human Rights Watchin arvioiden mukaan 57% afghanilaisistytöistä ovat naimisissa alle 16-vuotiaana. Väkivaltaa naisia kohtaan suvaitaan ja sitä harjoitetaan laajasti. Viranomaiset tutkivat harvoin naisiin kohdistuvia pahoinpitelyjä, murhia tai raiskauksia. Jos nainen tekee raiskausilmoituksen, hän voi joutua vankilaan ja syytetyksi zina-rikoksesta, eli seksuaalisten suhteiden harjoittamisesta avioliiton ulkopuolella. Naisten oikeus omaisuuteen vaihtelee riippuen siitä, sääteleekö sitä islamilainen laki vai tapaoikeus, mutta se on aina heikompi kuin miehen vastaava oikeus. Islamilaisen lain mukaan nainen voi periä, mutta hänen osuutensa on aina vähemmän kuin miehen. Tapaoikeuden mukaan nainen ei edes voi periä. SIGIn sukupuolista yhdenvertaisuutta mittaavan ranking-listan mukaan Afghanistanissa on ei-OECD-maista maailman toiseksi huonoin tasa-arvotilanne.

Kuten Afghanistanissa, myös Irakissa noudatetaan jo perustuslaista lähtien islamilaista lakia, ja kuten Afghanistanissa, myös Irakissa naisten oikeus omaisuuteen on islamilaisen lain rajoittama. Vaikka laillinen naimisiinmenoikä on Irakissa 18 vuotta, voi tyttö mennä naimisiin huoltajiensa luvalla jo 15-vuotiaana. Aikaisia avioliittoja tapahtuu varsinkin maaseudulla, ja ne ovat yleensä lapsen vanhempien järjestämiä. Vuonna 2004 YK arvioi, että 21 prosenttia 15-19-vuotiaista tytöistä joko oli naimisissa tai oli ollut naimisissa. Naisten fyysisen koskemattomuuden suojelu on Irakissa heikkoa. Naisiin kohdistuva väkivalta on ollut nousussa viime vuosina. Naiset ovat olleet erityisen haavoittuvaisia sotilaallisten konfliktien aikana, ja monet naiset ovat joutuneet fyysisen ja seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Irakissa noudatettava islamilainen laki ei tunnista avioliitossa tapahtuvia raiskauksia. SIGIn ranking-listalla Irak on sijalla 93/101.

Vaikka siitä ei olekaan epäselvyyksiä, etteikö naisten asema olisi huonompi kuin miesten, on sukupuolikiintiöissä aina myös ongelmansa. Jos jollekin ryhmälle annetaan jotain etua, mitä toiselle ryhmälle ei anneta, on kyse syrjinnästä. Nykyään käytetään myös termiä "positiivinen syrjintä" tai "positiivinen erityiskohtelu", mikä on luonnollisesti yhtä typerää kuin puhua "positiivisesta pahoinpitelystä" tai "positiivisesta sukupuoliyhteyteen pakottamisesta". Kaikki syrjintä on aina negatiivista, väitettiin sitä positiiviseksi tai ei. Tämän vuoksi myös humanitaarisen maahanmuuton sukupuolikiintiöissä on otettava huomioon se, että samoin kuin työpaikkojen sukupuolikiintiöt, myös maahanmuuton sukupuolikiintiössä olisi autenttisesti kyse yhden ryhmän asettamisesta toista ryhmää parempaan asemaan. Asia ei muutu, vaikka sitä kuinka yritettäisiin valkopestä puhumalla uuskielisestä "positiivisesta syrjinnästä". Tästä huolimatta humanitaarisen maahanmuuton sukupuolikiintiö olisi moraalisesti huomattavasti vähemmän kyseenalainen asia kuin esimerkiksi työpaikkojen tai virkojen sukupuolikiintiöt.

Päinvastoin kuin työllistyminen, pakolaisuus ei riipu omista ansioista. Ihminen voi joutua henkilökohtaisiin ominaisuuksiin perustuvan vainon kohteeksi täysin riippumatta teoistaan. Työpaikkaa ei kuitenkaan (yleensä) voi saada kuin osoittamalla olevansa henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan muita hakijoita paremmin soveltuva tiettyyn työhön. Sukupuolikiintiöt työpaikoilla merkitsevät sitä, että esimerkiksi mies voi päästä tiettyyn työpaikkaan naista helpommin puhtaasti siksi, että hän on mies, vaikka nainen sopisikin työpaikkaan ominaisuuksiltaan paremmin ja olisi miestä parempi tekemään työtä. Pakolaisuus ja siihen johtava tahdonvastainen siirtyminen toiseen maahan ei kuitenkaan ole positiivinen ja tavoittelemisen arvoinen asia, vaan ainoastaan tilanteesta johtuva välttämättömyys. Tästä tilanteesta pyritään aktiivisesti pois, eikä siihen liity samankaltaista yksilöiden välistä kilpailua kuin työnhakemiseen. Kyse on lähinnä kansainvälisistä sopimuksista johtuvasta heikommassa asemassa olevien vapaaehtoisesta auttamisesta rajallisten resurssien puitteissa.

Jotta pakolaisongelman koosta ja resurssien kohdentamisen tarpeellisuudesta voisi saada jotain kuvaa, on käsitettävä, miten valtavasta asiasta on kyse. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n vuoden 2008 pakolaistrendejä koskevan katsauksen mukaan vuonna 2008 maailmassa oli noin 42 miljoonaa ihmistä, jotka olivat joutuneet omasta tahdostaan riippumattomista syistä jättämään kotinsa. Näistä 15,2 miljoonaa olivat YK:n laatimien kansainvälisten sopimuksien mukaisia pakolaisia ja 0,8 miljoonaa puolestaan turvapaikanhakijoita, jolla tarkoitetaan YK:n katsauksessa YK:n sopimuksien mukaisia pakolaisia, joiden hakemusten käsittely on kesken. Kansainvälisten sopimuksien mukainen pakolainen tarkoittaa ihmistä, johon kohdistuu todistettavasti vaino henkilökohtaisten ominaisuuksien vuoksi. UNHCR:n tilastot eivät ota huomioon niitä pakkosiirrettyjä henkilöitä, jotka eivät kuulu UNHCR:n mandaatin alle. Näihin lukeutuvat muun muassa 4,7 miljoonaa palestiinalaista pakolaista, jotka kuuluvat UNRWA:n mandaatin alaisuuteen, sekä kaikki turvapaikanhakijat, jotka eivät YK:n mukaan ansaitse pakolaisstatusta, vaan jotka hakevat turvapaikkaa muista syistä. Turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten määrä on myös kasvanut tasaisesti jatkuvasti.

Kokoomuksen maahanmuuttoraportin mukaan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottotoiminnan kustannukset ovat sijoituspaikasta riippuen yhtä turvapaikanhakijaa kohti noin 5 000-66 300 euroa per vuosi. Todelliset kustannukset ovat kuitenkin tätä suuremmat, koska pelkään asumiseen lasketaan mukaan sosiaaliturva, tulkkauspalvelut, oikeudelliset kustannukset, poliisien ja muiden virkamiesten kulut ja niin edelleen ja niin edelleen. Kuitenkin jo pelkillä majoituskustannuksilla voidaan saada kuvaa siitä, miten suuri maailman pakolaisongelma on verrattuna Suomen resursseihin. Oletetaan Kokoomuksen arvioiden pohjalta, että yksi turvapaikka kustantaa keskimäärin noin 30 000 euroa. Jotta kaikki maailman 16 miljoonaa kansainvälisten sopimuksien mukaista pakolaista voitaisiin majoittaa, tarvittaisiin arviolta 480 000 000 000 euroa, eli 480 miljardia. Suomen valtion budjetti oli vuodelle 2009 noin 45,9 miljardia. Tarvittaisiin siis yli kymmenen Suomen budjettia, että kaikki pakolaiset voitaisiin edes majoittaa. Luku nousee moninkertaiseksi, jos mukaan lasketaan ne turvapaikanhakijat, jotka eivät ole pakolaisia, eikä luku puhu vielä mitään kokonaiskustannuksista.

On yksiselitteisen selvää, että naisten asema on huonompi kuin miesten ja erityisesti niissä maissa, joista Suomeen kohdistuu suurin määrä humanitaarista maahanmuuttoa. Tämän lisäksi yksiselitteisen selvää on myös se, että Suomen valtiolla ei ole edes teoriassa mahdollisuuksia auttaa kuin murto-osaa pakolaisista ja turvapaikanhakijoista. Jos humanitaarisen maahanmuuton tarkoituksena on auttaa ihmisiä, on se myös kohdistettava niihin ihmisiin, jotka tarvitsevat eniten apua. Sukupuolikiintiöitä käytetään useissa sellaisissakin asioissa, joissa siitä seuraa yhdenvertaisuusongelmia. Humanitaarisessa maahanmuutossa noita tasavertaisuuden ongelmia ei ole lähellekään samalla tavalla, mutta sukupuolikiintiöstä on valtavasti hyötyä naisten aseman parantamiseksi. Ei ole mitään syytä olla ottamatta sukupuolikiintiötä käyttöön humanitaarisessa maahanmuutossa.

Ylioppilaskuntien pakkojäsenyys on Saatanasta

Verkkouutiset kertovat, että Helsingin yliopiston ylioppilaskunta paheksuu kerjäämisen kieltämistä lailla. HYYn mielestä kerjäämisen kieltämisen perusteleminen kaupunkiviihtyvyyden parantamisella on kyseenalaista. HYYn mielestä kerjääminen ei ole turvallisuusuhka, eikä sen ihmisissä aiheuttama kiusaantuminen ole riittävä syy kriminalisointiin. Sinällään ihan järkeviä huomioita HYYltä.

Nykypäivän kieltoihin, sensuuriin ja rajoituksiin painottuneessa Suomessa kaikkiin yksilön vapauksiin puuttuviin säännöksiin on järkevää suhtautua jo lähtökohtaisesti kriittisesti ja miettiä tarkkaan, onko rajoitus välttämätön vai ei. Esimerkiksi tässä kerjäläisten tapauksessa kerjäämiskielto ei puutu millään tavalla itse ongelmaan, vaan ainoastaan oireisiin. Kerjääminen ilmiönä liittyy kaupunkien viihtyvyyttä olennaisemmin Euroopan unionin järjestelmiin ja kysymykseen siitä, olisiko EU:n koskaan edes pitänyt laajentua köyhiin, EU:n jäsenvaatimukset hädintuskin täyttäviin maihin, kuten Romania. Kerjäämisen kieltämisessä kyse ei ole muusta kuin ongelman lakaisemisesta maton alle; Poissa silmistä, poissa mielestä.

HYYn kannanotossa olennaista on kuitenkin kysyä sitä, että miksi helvetissä Helsingin yliopiston ylioppilaskunta ylipäätään ottaa tähän asiaan mitään kantaa. Ylioppilaskunta on yliopisto-opiskelijoiden edunvalvontajärjestö, ei yleispoliittinen yhdistys. Helsingin yliopiston ylioppilaiden etujen valvomiseen puolestaan ei kuulu millään tavalla se, että oppilaskunnan hallitus esittää etujärjestön suulla omia poliittisia mielipiteitään, joita lähellekään kaikki Helsingin yliopiston oppilaat eivät jaa. Tämä on erityisen tärkeä huomio sen vuoksi, että ylioppilaskuntien jäsenyys on pakkojäsenyys, toisin kuin oikeasti poliittisten ja aatteellisten yhdistysten. Jos tahtoo opiskella yliopistossa, ei ylioppilaskunnasta voi käytännössä erota ja sen toimintaa on pakko tukea rahallisesti. Kysymys liittyy välittömästi perus- ja ihmisoikeuksiin.

Suomen perustuslain 13§:n mukaan jokaisella on yhdistymisvapaus. Yhdistymisvapauteen sisältyy oikeus ilman lupaa perustaa yhdistys, kuulua tai olla kuulumatta yhdistykseen ja osallistua yhdistyksen toimintaan. Tämä merkitsee sitä, että yhdistysten jäsenyyden tulee lähtökohtaisesti perustua vapaaehtoisuuteen, eli ihmisen perustavanlaatuisiin oikeuksiin kuuluu oikeus olla kuulumatta yhdistyksiin. Kuitenkin yliopistolain 46§:n mukaan kaikki yliopiston opiskelijat, jotka on otettu opiskelijoiksi alempaan ja ylempään korkeakoulututkintoon johtaviin opintoihin, kuuluvat ylioppilaskuntaan. Yliopistolaki ja pakkojäsenyys ylioppilaskunnassa ovat vastoin perustuslain takaamaa yhdistymisvapautta. Tämä on mahdollista siksi, että julkisoikeudellisten yhdistysten osalta automaattijäsenyyttä on pidetty mahdollisena edellyttäen, että laissa selvästi ilmaistaan tällaisten yhdistysten julkiset tehtävät. Jos yhdistykseen on pakko kuulua, on perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta olennaista, että yhdistys myös toimii vain ja ainoastaan sille kuuluvalla alueella.

Yliopistolain mukaan ylioppilaskunnan tarkoituksena on olla jäsentensä yhdyssiteenä ja edistää heidän yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja henkisiä sekä opiskeluun ja opiskelijan asemaan yhteiskunnassa liittyviä pyrkimyksiä. Ylioppilaskunnan tehtävänä on osallistua laissa säädetyn yliopiston kasvatustehtävän hoitamiseen valmistamalla opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen. Lisäksi ylioppilaskunnan erityisenä tehtävänä on nimetä opiskelijoiden edustajat tiettyihin yliopiston toimielimiin, yliopiston opintotukilautakuntaan sekä tarvittaessa osallistua laissa säädettyjen opiskelijain perusterveydenhuoltoa koskevien tehtävien toteuttamiseen. Yliopistolaki kertoo hyvin selkeästi, mitkä ovat ylioppilaskunnan tehtävät.

Missään kohdassa lakia ei sanota, että ylippilaskunnan tehtäviin kuuluu ajaa tiettyjä hallituksen jäsentensä poliittisia näkemyksiä asioista, joilla ei ole minkäänlaista tekemistä tieteellisen tutkimuksen, opiskelijoiden hyvinvoinnin tai minkään muunkaan yliopistoon tai opiskeluun liittyvän asian kanssa. Se, tuleeko kerjäämisen olla laillista vai laitonta, ei kuulu millään tavalla ylioppilaskunnalle, koska kyse on asiasta, jolla ei ole pienintäkään yhteyttä ylioppilaskunnan tarkoitukseen tai yhteenkään sen tehtävään. Tämä on äärimmäisen tärkeää sen vuoksi, että antaessaan lausuntoja, ylioppilaskunta antaa nämä lausunnot kaikkien jäsentensä nimissä. Eli kun ylioppilaskunta astuu tonttinsa ulkopuolelle ja ottaa kantaa asioihin, jotka eivät sille kuulu, se tekee tämän edustaen kaikkia jäseniään ja käyttäen koko jäsenistönsä arvovaltaa.

Ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden vuoksi on moraalisesti kieroutunutta, että ylioppilaskunta esittää mielipiteitä asioista, jotka eivät sille kuulu, ja joista sen jäsenistöllä ei ole minkäänlaista yksimielisyyttä. Ylioppilaskunnan pakkojäsenyys merkitsee sitä, että jokaisen yliopisto-opiskelijan on pakko tukea ylioppilaskuntaa riippumatta siitä, miten ylioppilaskunta toimii. Pakkojäsenyyden kannalta ei ole mitään väliä, miten paljon ristiriidassa ylioppilaskunnan ajama politiikka on opiskelijan poliittisten mielipiteiden kanssa. Vaikka ylioppilaskunta antaisi kannanoton, jonka mukaan kaikki juutalaiset tulee ajaa ulos Suomesta, olisi juutalaisen opiskelijan pakko tukea heidän toimintaansa jopa rahallisesti, mikäli hän tahtoo ylipäätään opiskella yliopistossa. Ylioppilaskunnan pakkojäsenyys merkitsee sitä, että ylioppilaskunnan hallitus voi esittää mitä mielipiteitä tahansa ja jokaisen opiskelijan on pakko yksinkertaisesti niellä nämä mielipiteet ilman mahdollisuutta erota yhdistyksestä ja lakata tukemasta sitä.

Ylioppilaskunnan pakkojäsenyys on perusteltu siksi, että ylioppilaskunnalla on tietty, rajattu tehtävä yliopistomaailmassa. Tämän rajatun tehtävän tarkoituksena on varmistaa esimerkiksi se, että ylioppilaskunta käyttää sille pakosta luovutettuja resursseja valvoakseen jäsentensä etuja, eikä puuhaillakseen sille kuulumattomia. Kun ylioppilaskunta ylittää sille laissa ja sen omissa säännöissä ilmoitetun tehtäväpiirin, se murentaa koko pakkojäsenyyden oikeutuksen. Ylittäessään tehtäväpiirinsä ylioppilaskunta käyttää pakolla keräämiään resursseja väärin ja tehtävänsä vastaisesti. Ylioppilaskunta ei ole poliittinen järjestö, eikä sen tehtävänä ole ajaa minkäänlaista tiettyä politiikkaa, olivat sen hallituksen jäsenet mitä mieltä tahansa. Ylioppilaskunta on ylioppilaiden etujärjestö ja sen tehtävänä on vain ja ainoastaan ajaa jäsentensä etuja. Kun ylioppilaskunta toimii poliittisena järjestönä, se menettää ainoan oikeutuksensa pakkojäsenyydelle.

Monikulttuurisuus - apartheidia ja etnistä suunnittelua

Monikulttuurisuus on yksi eniten väärin ymmärretyistä käsitteistä, mitä politiikassa käytetään. Tämä johtuu hyvin suurelta osalta siitä, että monikulttuurisuus käsitteenä ei ole mitenkään yksiselitteinen, eikä sitä kovin usein pyritä määrittelemään missään. Tästä huolimatta monikulttuurisuus on yksi ajavista motiiveista monen Suomessa toteutettavan poliittisen hankkeen takana. Kun politiikkaa ja lainsäädäntöä toteutetaan epämääräisten termien pohjalta, avautuu ovi viranomaisten ja poliitikkojen mielivallalle. Tämän vuoksi käsitteiden kanssa tulee olla tarkkana, ja niihin on hyvä perehtyä.

Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cuporen sekä monikulttuurisuuteen perehtyneiden tutkijoiden Anna Rastas, Laura Huttunen sekä Olli Löytty toimittaman teoksen Suomalainen vieraskirja: kuinka käsitellä monikulttuurisuutta mukaan monikulttuurisuudella voidaan tarkoittaa hyvin erilaisia asioita. Monikulttuurisuuskeskustelun kannalta onkin olennaista ymmärtää se, että sanalla ei ole yhtä merkitystä, vaan sanan merkityssisältö muuttuu sen mukaan, kuka sitä käyttää ja missä yhteydessä sitä käytetään. Puhuttaessa monikultturismista ideologiana ja puhuttaessa monikulttuurista demografian tosiasiallisena kuvaajana tarkoitetaan täysin eri asioita, joilla on pinnallisista samankaltaisuuksistaan huolimatta hyvin vähän tekemistä keskenään.

Poliittisen keskustelun kannalta olennaisinta on luonnollisesti monikulttuurisuus sen poliittisessa merkityksessä. Kun poliitikot puhuvat monikulttuurisuudesta, he tarkoittavat useimmiten monikulttuurisuutta nimenomaan poliittisena järjestelmänä. Cupore sekä tutkijat Rastas, Huttunen ja Löytty kuvaavat tätä poliittiseen toimintaan ja päätöksiin liittyvä monikulttuurisuutta seuraavalla tavalla; "Poliittisena käytäntönä monikulttuurisuus tarkoittaa sellaisia poliittisia linjauksia, lainsäädäntöä ja muita toimenpiteitä, jotka tuottavat ja ylläpitävät yhteiskuntaan toisistaan suhteellisen erillisia etnisiä ja/tai kulttuurisia yhteisöjä. Tällaista politiikkaa harjoittivat Euroopan maista 1980- ja 1990-luvulla Ruotsi, Britannia ja Alankomaat, kukin omalla tavallaan." Tästä eteenpäin puhuttaessa monikulttuurisuudesta tarkoitetaan monikulttuurisuutta nimenomaan tässä termin poliittisessa merkityksessä.

Luonnontilassa etnisyydet ja kulttuurit sekoittuvat keskenään

Monikulttuurisuuteen poliittisena käytäntönä, eli poliittiseen monikulttuurisuuteen, liittyy siis lainsäädäntö, eli pakkovalta, sekä erilaiset toimenpiteet, joiden tarkoituksena on sekä luoda että ylläpitää erilaisia vähemmistöryhmiä ja yhteiskunnan eri ryhmien välistä eriytymistä toisistaan. Kaikki pakkokeinoilla sekä poliittisilla käytännöillä aikaiseksi saadut asiat ovat enemmän tai vähemmän epäluonnollisia, sillä ne eivät tapahdu "luonnontilassa", vaan ihmisten luomien sääntöjen ja julkisen vallan väkivaltamonopolin asettamien pakotteiden puitteissa. Määritelmällisesti monikulttuurisuus poliittisena käytäntönä merkitsee siis julkisen vallan puuttumista ihmisten ja kulttuurien luonnolliseen sekoittumiseen ja kanssakäymiseen.

Luonnontilassa kulttuurit omaksuvat toisiltaan tapoja, käytäntöjä ja ominaisuuksia. Kulttuurit sekoittuvat, kehittyvät ja muuttavat muotoaan. Kulttuuri ei ole absoluuttinen ja ikuisesti samana pysyvä monoliitti, vaan jatkuvassa muutoksen tilassa elävä kimppu ihmisten muodostamia sosiaalisia suhteita ja käsitteitä. Kulttuurit elävät jatkuvasti, ja suuri osa tästä kulttuurien välisestä elämästä johtuu siitä, että kulttuurit sekoittuvat keskenään. Itse asiassa käsitteenä kulttuuri on niin epämääräinen, että sille ei löydy selvää vastaavuutta luonnollisesta, todellisuudessa olemassaolevasta luonnosta. On mahdotonta sanoa, milloin yksi kulttuuri loppuu ja toinen kulttuuri alkaa.

Myös etnisyys on vastaava käsite kuin kulttuuri. Luonnossa on mahdotonta löytyy tarkkoja vastaavuuksia teoreettisten etnisyyksien sekä todellisuudessa elävien ihmisten välille. Tämän vuoksi etnisyydessä on kyse parhaimmillaankin ainoastaan karkeista arvioista ja hyödyllisestä käsitteestä akateemista pohdiskelua varten. Ihmiskunta on koko historiansa ajan sekoittunut ja ollut vuorovaikutuksessa keskenään. Valtioiden, heimojen tai ryhmien väliset rajat eivät ole estäneet tätä, sillä evoluution kannalta on hyödyllistä, että erilaisia geneettisiä kokoonpanoja yhdistellään toisiin geneettisiin kokoonpanoihin. Evoluution kannalta on siis hyödyllistä, että erilaiset etniset ryhmät sekoittuvat keskenään ja niiden välillä on luonnollista geneettisen materiaalin vaihtuvuutta.

Kulttuureilla että etnisillä ryhmillä on siis luonnontilassa tapana sekoittua keskenään. Kulttuurien kohdalla tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat rationaalisia eläimiä, ja jos he huomaavat jonkin positiivisen piirteen toisessa kulttuurissa, he ovat mielellään omaksumassa sen myös omaan kulttuuriinsa. Esimerkkinä tästä suomalainen kulttuuri, joka on omaksunut muun muassa perunan käytön ruokalajina huomattuaan perunan olevan kätevä, jopa näin pohjoisessa suhteellisen hyvin kasvava ravintokasvi. Etnisten ryhmien kohdalla tämä taas johtuu suoraan biologiasta sekä evoluution tarpeesta saada yhä uusia ja uusia erilaisia geneettisiä yhdistelmiä sopeutumisen ja eloonjäännin laboratorioon. Monikulttuurisuus on vastoin ihmisryhmien ja kulttuurien luonnollista kehitystä.

Apartheid ja monikulttuurisuus ovat käytännössä samanlaisia

Poliittiseen monikulttuurisuuteen liittyvän etnisten ryhmien ja kulttuurien keinotekoisesti erillään pitämisen vuoksi monikulttuurisuus on läheistä sukua toiselle jo kertaalleen epäonnistuneelle kokeilulle; nimittäin Etelä-Afrikan apartheidille. Kuten poliittiseen monikulttuurisuuteen, myös apartheidiin kuului valtion pyrkimys pitää eri ryhmät toisistaan keinotekoisesti erillään lainsäädännön ja poliittisten käytäntöjen avulla. Olennaisin ero apartheidin ja monikulttuurisuuden välillä on motiiveissa. Apartheidissa keinotekoisen erottelun tarkoituksena oli ylläpitää rodullisia ryhmiä toisistaan erillisinä, siinä missä monikulttuurisuuden tarkoituksena on ylläpitää etnisiä ja kulttuurisia ryhmiä toisistaan erillisinä. Monikulttuurisuuden ja apartheidin seuraukset ovat kuitenkin hyvin samankaltaisia.



Ylläoleva kuva esittää kylttiä eteläafrikkalaiselta uimarannalta, joka oli varattu ainoastaan valkoisen väestön käyttöön. Moderni länsimainen ihminen tuntee tällaisia käytäntöjä kohtaan lähinnä vastenmielisyyttä johtuen siitä, miten vieras asia rodullinen erittely on länsimaisille ihmisoikeuksien ja liberaalin demokratian arvoille. Kuitenkin tätä samaa asiaa toteutetaan edelleen, mutta apartheidin on korvannut sen sukulainen, monikulttuurisuus. Helsingin Yrjönkadun uimahallissa järjestetään muslimitytöille uimakouluja erikseen ei-muslimeista. Vastaavasti Vantaan Korson uimahallissa järjestetään maahanmuuttajille erillisiä uimavuoroja. Molemmissa tapauksissa harjoitetaan segregaatiota, eli erilliskohtelua.

Yrjönkadun tapauksessa erilliskohtelu perustuu uskontoon, Korson tapauksessa taas etnisyyteen. Olennaista molemmissa on kuitenkin se, että eri ihmisryhmien edustajille tarjotaan samoja palveluja erikseen pelkästään perustuen etnisyyteen ja uskonnollisuuteen. Tämä johtuu suoraan siitä, että poliittiseen monikulttuurisuuteen kuuluu pyrkimys ylläpitää toisistaan erillisiä ihmisryhmiä. Erityisesti Yrjönkadun lapsiin kohdistuva segregaatio edistää tätä tavoitetta, sillä jos lapsille korostetaan jo pienestä pitäen, mihin ryhmään heidän tulee kuulua ja miten he ovat ennemmin ryhmänsä jäseniä kuin yksilöitä, he todennäköisemmin uskovat tähän aikuisinakin.

Vaikka julkisen vallan harjoittama etninen erottelupolitiikka näkyykin selvästi erillisissä uimahallivuoroissa, ei se ole vielä lähellekään räikeimpiä tapoja, miten monikulttuurisuus vastaa Etelä-Afrikan apartheidia. Apartheidin ja monikulttuurisuuden yhteys näkyy kaikista selvimmin siinä, miten poliittinen monikulttuurisuus asettaa eri ihmiset eri arvoiseen asemaan lain edessä heidän etnisyytensä ja/tai kulttuuritaustansa vuoksi vuoksi.

Korkeimman oikeuden tapaus KKO:2008:93 koski muslimivanhempien lapselle uskonnollisista syistä tehtyä ympärileikkausta. Alunperin ympärileikkausasia oli lähtenyt oikeuden tutkittavaksi, sillä Suomen lain mukaan uskonnollisilla syillä ei voida perustella lääketieteellisesti täysin turhaa lapsen silpomista. Suomessa lapselle kuuluu oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. Lisäksi Suomen perustuslain säännöksiä koskeva hallituksen esitys HE 309/1993 tähdentää nimenomaisesti, että uskonnolliset tavat eivät voi oikeuttaa ihmisen silpomista. "Omaksutun perusoikeussäännösten kirjoittamistavan mukaisesti [...] viittaus lakeihin ja hyviin tapoihin on jätetty pois ehdotuksesta. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että uskonnon ja omantunnon vapauteen vedoten voitaisiin harjoittaa toimia, jotka loukkaavat ihmisarvoa tai muita perusoikeuksia tai ovat oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisia. Ehdotettu säännös ei siten voi esimerkiksi oikeuttaa missään olosuhteissa ihmissyksilöiden silpomista [...] huolimatta tällaisen toimenpiteen mahdollisesta yhteydestä johonkin uskonnolliseen suuntaukseen."

Tapauksessa korkein oikeus kuitenkin totesi, että poikien ympärileikkaus on muslimiväestön keskuudessa vakiintunut ja vanha, uskonnollisiin traditioihin nojautuva perinne ja kiinteä osa miespuolisen väestönosan identiteettiä. Kyse oli siis toimenpiteestä, jota perusteltiin sen yhteydellä uskonnolliseen suuntaukseen. Kuten hallituksen esitys kuitenkin nimenomaisesti tähdentää, Suomen perusoikeusjärjestelmä ei voi missään olosuhteissa oikeuttaa ihmisyksilön silpomista riippumatta siitä, millainen yhteys silpomisella voi olla johonkin uskonnolliseen suuntaukseen. Säätäessään kaikille Suomen valtion oikeudenkäyttöpiirissä kuuluvia oikeuksia lainsäätäjä nimenomaisesti tähdensi, että fyysinen koskemattomuus on perusoikeus, jota ei voida kumota uskonnollisilla syillä.

KKO:n ratkaisu merkitsee sitä, että kaikkien lasten fyysinen koskemattomuus ei ole yhtä vahva. Jos ateisti tai wicca teettäisivät lapselleen turhan ympärileikkauksen, tämä laskettaisiin KKO:n ratkaisussa esittämän kannan mukaan pahoinpitelyksi. Jos muslimi ympärileikauttaa lapsensa, tätä ei lasketa pahoinpitelyksi. Tästä seuraa suoraan se, että muslimilapsella ei ole yhtä vahvaa perusoikeuksien suojaa ja fyysistä koskemattomuutta kuin ateistien lapsilla tai buddhalaisten lapsilla. KKO:n mukaan turha ympärileikkaus tulee rangaistavaksi pahoinpitelynä, paitsi jos uhri on muslimiperheen lapsi. Se, onko teko pahoinpitely vai ei, perustuu siis suoraan siihen, mihin etniseen tai uskonnolliseen ryhmään teon uhri kuuluu. Tätä voidaan verrata suoraan lainsäädäntöön, jonka mukaan valkoisen lyöminen olisi pahoinpitelyä, mutta mustan ei. Rikoksen rangaistavuuden määrittyminen uhrin etnisen tai uskonnollisen ryhmän perusteella on vastoin oikeusvaltion periaatteita.

KKO:n ratkaisu on poliittisen monikulttuurin toimi juuri siinä merkityksessä, miten Cupore ja tutkijat Rastas, Huttunen ja Löytty sitä kuvaavat. Ratkaistavana olleessa tapauksessa KKO katsoi, että uskonnollisesta syystä suoritetulla ympärileikkauksella voitiin arvioida olevan myönteistä merkitystä pojan itsensä, hänen identiteettinsä kehittymisen sekä uskonnolliseen ja sosiaaliseen yhteisöönsä kiinnittymisen kannalta. KKO:n perustelujen mukaan ratkaisussa on kyse poliittisesta linjauksesta ja toimenpiteestä, jotka ylläpitävät yhteiskunnan toisistaan suhteellisen erillisia etnisiä ja/tai kulttuurisia yhteisöjä. Kyse ei siis ole monikulttuurisuuden lieveilmiöstä tai epätoivottavasti seurauksista, vaan monikulttuurista poliittisena käytäntönä puhtaimmillaan. Kuten apartheid, myös poliittisesta monikulttuurisuudesta seuraa suoraan se, että tietyt ihmisryhmät - yleensä etniset vähemmistöt - ovat oikeuden edessä huonommassa asemassa kuin toiset.

Monikulttuurisuus estää integraatiota

Sosiaalisessa mielessä integraatio tarkoittaa vähemmistöryhmien, kuten etnisten vähemmistöjen, pakolaisten ja yhteiskunnan vähäosaisten tulemista osaksi kantayhteiskuntaa. Integraatio siis merkitsee sitä, että yhteiskunnan eri ryhmät sulautuvat osaksi laajempaa yhteiskuntaa ja ajan kanssa vähemmistöt muuttuvat osaksi kantaväestöä. Vähemmistöjen kannalta tämä on useimmiten hyväksi, sillä keskimäärin mitä integroituneempi yksilö on, sitä paremmin hän pärjää yhteiskunnassa, sillä mitä integroituneempi yksilö on, sitä paremmin hän ymmärtää yhteiskunnan ja osaa toimia sen säännöillä ja käyttää hyväkseen niitä etuja, mitä yhteiskunta hänelle sen jäsenenä tarjoaa. Siinä missä poliittinen monikulttuurisuus pyrkii luomaan ja ylläpitämään erillisiä etnisiä ja uskonnollisia (vähemmistö-)ryhmiä, pyrkii integraatio tuomaan näitä ryhmiä osaksi kantaväestöä ja -yhteiskuntaa. Integraatio on siis monikulttuurisuuden vastakohta.

Integraatiota pidetään poliittisessa retoriikassa tavoiteltavana asiana, koska onnistuessaan se merkitsisi sitä, että maahanmuuttajat ja muut vähemmistöryhmät pärjäisivät suomalaisessa yhteiskunnassa yhtä hyvin kuin kantaväestö. Paradoksaalisesti integraatioon kuitenkin pyritään toteuttamalla yhteiskunnassa poliittista monikulttuurisuutta, eli pyrkimällä luomaan ja ylläpitämään toisistaan erillisiä etnisiä ja kulttuurisia ryhmiä. Tämä on täysin sama kuin kuivat aineet pyrittäisiin sekoittamaan pitämällä sokeri ja jauhot eri purkeissa. Niin pitkään kuin tavoite on ristiriidassa keinojen kanssa, ei tavoitteeseen voida koskaan päästä.

Se, toteutetaanko Suomessa monikulttuurisuutta poliittisena käytäntönä, ei ole mielipidekysymys, vaan Suomen erilaiset julkisen vallan instanssit ja päättäjät pyrkivät systemaattisesti edistämään monikulttuurisuutta. Annan tästä muutamia esimerkkejä, joita voi hakea lisää googlettamalla. Suomen ulkoministeri Alexander Stubb on omasta aloitteestaan antamassaan lausunnossa todennut, että Suomen pitää olla monikulttuurinen. Opetusministeriö puolestaan on käyttänyt yli puoli miljoonaa euroa monikulttuurisuuden tukemiseen. Kaikista yksiselitteisimmin julkisen vallan harjoittama monikulttuurisuuspolitiikka kuitenkin näkyy Suomen lainsäädännössä, eli Suomen eduskunnan ja hallituksen näkemyksessä siitä, miten yhteiskunnan tulee toimia.

Lain Yleisradio Oy:stä pykälän seitsemän toisen momentin mukaan "julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti tukea monikulttuurisuutta". Hallituksen esitys (HE 236/1997) liikuntalaiksi toteaa, että liikuntalain yleisinä tavoitteina on muun muassa monikulttuurisuuden turvaaminen. Hallituksen esityksessä eduskunnalle vuoden 2010 talousarvioksi todetaan muun muassa miten aikuiskoulutuspolitiikalla tuetaan pyrkimyksiä monikulttuurisuuden vahvistumiseen. Saman esityksen selvitysosa myös toteaa, miten yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen toiminta tukee monikulttuurisen yhteiskunnan kehitystä. Nämä eivät ole ainoita lakeja tai hallituksen esityksiä, jotka puhuvat hallituksen toteuttamasta monikulttuurisuuspolitiikasta, monikulttuurisuuden lisäämisestä tai monikulttuurisuuden tukemisesta. Nämä ovat ainoastaan esimerkkejä, joita voi löytää tahtoessaan lisää esimerkiksi Finlexistä. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että hallituksen esitykset kertovat lainsäätäjän tarkoituksesta ja kannasta, siinä missä taas lainsäädäntö on suoraan julkisen vallan kanta.

Sekään ei ole mielipidekysymys, onko integraatio onnistunutta vai ei. Integraation epäonnistuminen on yksiselitteinen fakta, joka on todettavasti selkeästi tilastoista, jotka osoittavat, että Suomeen on syntynyt ja/tai syntymässä hyvää vauhtia vähemmistöjä, jotka pärjäävät yhteiskunnassa huonommin. Heidän työllisyysasteensa on kantaväestöä heikompi ja heidän rikollisuusasteensa on kantaväestöä suurempi. Kantaväestöä kurjemmin pärjäävien ihmisryhmien ja vähemmistöjen syntyminen on asia, jota integraatio nimenomaisesti pyrkii estämään ja poistamaan. Mikäli siis integraatio onnistuisi, tällaisia yhteiskunnasta syrjäytyneitä vähemmistöjä ei syntyisi. Tällaisia kuitenkin syntyy, minkä huomaa esimerkiksi siitä, että ainoastaan vajaa kolmannes somaleista käy töissä. Integraatio ei siis toimi. Monikulttuurisuuspolitiikan toteuttaminen ei siis aiheuta integraation onnistumista.

Sama ilmiö on nähtävillä myös kaikissa niissä maissa, jotka tutkijat Rastas, Löytty ja Huttunen nostavat erityisiksi esimerkeiksi maista, joissa harjoitetaan poliittista monikulttuurisuutta. Swedish Center for Business and Policy Studiesin teettämän tutkimuksen mukaan toisen polven maahanmuuttajat, eli ihmiset, joiden vanhemmat ovat syntyneet Ruotsin ulkopuolella, ovat todennäköisemmin työttömiä kuin ihmiset, joiden vanhemmat ovat syntyneet Ruotsissa. Raportin mukaan Ruotsin integraatiokäytännöt ovat olleet epäonnistuneita. Myös muut havainnot puhuvat integraation onnistumista vastaan, kuten esimerkiksi Ruotsin hallituksen tilaama tutkimus, jonka mukaan Malmön maahanmuuttajalähiö Rosengård on sikiämispaikka uskonnolliselle "ultraradikalismille".

Focus Migrationin julkaiseman Alankomaiden integraatiopolitiikkaa ja sen onnistumista käsittelevän katsauksen mukaan ulkomaalaisten työttömyysaste on ollut jatkuvasti vähintään kolme kertaa korkeampi kuin kantaväestön. Vuonna 1996 kantaväestön työttömyysaste oli 6%, siinä missä maahanmuuttajilla sama luku oli 22%. Vuonna 2001 kantaväestön työttömyys oli 3% ja maahanmuuttajien 9%. Vuonna 2003 kantaväestön työttömyysaste oli 4%, siinä missä maahanmuuttajien työttömyysaste oli 14%. Alankomaiden politiikka ei onnistu ehkäisemään kantaväestöä huonommin pärjäävien vähemmistöjen syntymistä.

Yhdysvaltain kongressin lainsäädäntöpolitiikkaa tukevan Congressional Research Servicen konngressille antama raportti Muslims in Europe: Integration Policies in Selected Countries käsittelee Euroopan eri maiden integraation onnistumista keskittyen lähinnä muslimivähemmistöihin. Raportin mukaan "Britannia ja Alankomaat omaksuivat [integraatiopolitiikkaan] monikultturismin käsitteen keinona hallita maiden maahanmuuttajapopulaatioita. Käytännössä tämä kuitenkin auttoi vahvistamaan erillisiä muslimiyhteisöjä, jotka toimivat monessa suhteessa erillään isäntämaan omasta kulttuurista."

Poliittinen monikulttuurisuus on ongelma

Poliittinen monikulttuurisuus, eli monikulttuurisuus poliitikkojen ja lainsäädännön tasolla, on ongelma. Ihmiset eivät kuitenkaan pidä sitä ongelmana, johtuen suoraan monikulttuurisuuden toisistaan radikaalisti poikkeavista merkityssisällöistä. Jos ihmiselle sanotaan monikulttuurisuuden olevan rikkaus, hän voi helposti kuvitella tämän tarkoittavan, että on rikasta ja hyvä asia, että on paljon erilaisia kulttuurisia vaikutteita. Kuitenkin politiikan tasolla monikulttuurisuuden luonne muuttuu olennaisesti, eikä monikulttuurisuus politiikassa tarkoitakaan enää pelkästään tiettyjen, positiivistenkin asioiden kuvaamista. Politiikassa monikulttuurisuus on valtiolähtöistä etnistä suunnittelua ja ihmisten välisen kanssakäymisen keinotekoista haittaamista.

Poliittinen monikulttuurisuus on läheistä sukua apartheidille, koska siihen sisältyy ajatus, että on julkisen vallan tehtävä pyrkiä ylläpitämään erilaisia etnisiä ryhmiä. Erilaiset poliittiset päätökset, joiden johdosta muslimilapsia ohjataan eri uimahallivuoroihin kantaväestön lapsien kanssa ei eroa Etelä-Afrikassa toteutetusta politiikasta, jossa valkoiset ja mustat pyrittiin pitämään erillään toisistaan valtion toteuttamin keinoin. Tämä kulttuurien keinotekoinen erilaisuuden ylläpitäminen ja vahvistaminen sekä etninen suunnittelu myös asettaa eri ihmisryhmät eri asemaan lain edessä, aiheuttaen esimerkiksi KKO:n tapauksessa suoraan sen, että muslimiperheen lapsen ihmisoikeudet ovat heikommin suojattuja kuin ateistiperheen lapsen.

Sen lisäksi, että monikulttuurisuus on eri etnisten ryhmien keinotekoista eriyttämistä ja tosiasiallisesti ihmisten syrjimistä ja heikompaan asemaan asettamista, se ei myöskään toteuta niitä keinoja, joihin sillä pyritään. Monikulttuurisuus ei edesauta integraatiota, sillä monikulttuurisuus on integraation vastakohta. Jos integraation tahdotaan onnistuvan, on monikulttuurisuudesta luovuttava. Monet maahanmuuton ongelmat voitaisiin välttää ja ratkaista välittömästi sillä, että Suomi lopettaisi poliittisen monikulttuurisuuden toteuttamisen. Monikulttuurisuus ei ole yhtään sen enempää rikkaus kuin on rikkautta pistää eri väriset lapset eri pihoille leikkimään vain siksi, että heillä ei ole sama ihonväri.