Aivomme ovat este inhimillisyydelle

Ihminen on empaattinen olento. Ihminen välittää lähimmäisistään ja toisista ihmisistä jo sen vuoksi, että nämä toiset kuuluvat samaan lajiin. Koska ihmiset ovat geneettisesti hyvin lähellä toisiaan, on yksittäiselle ihmiselle evolutiivisesti järkevää ajaa koko ihmiskunnan etua. Tästä huolimatta ihmiset ryöstävät toisiaan, sotivat, raiskaavat, tappavat ja yleisesti ottaen käyttäytyvät toisiaan kohtaan kuin inhimilliset hyökkäysperseet. Tämä johtuu aivoistamme. Toisin kuin monesti kuvitellaan, ihmisen aivot eivät ole mikään ihmeellinen supertietokone, vaan pohjimmiltaan melko surkea laite, joka on kehittynyt vastaamaan täysin modernista yhteiskunnasta poikkeavan maailman vaatimuksiin. Aivomme ovat pienen metsästystä ja keräilyä harrastavan kädellisyhteisön edustajan aivot, eivätkä sivistyneen metropoliitan ja kansalaisen aivot.

Jos meillä on yksi rakas lemmikkiapina, jolle olemme antaneet nimen Raimo, ja Raimo kuolee, voimme olla musertuneita meille tärkeän lemmikkieläimen kuolemasta. Samoin kävisi, jos lemmikkiapinoita olisi kaksi, Raimo ja Ilona, ja ne molemmat kuolisivat. Tilanne kuitenkin muuttuisi nopeasti, kun apinoiden määrä kasvaisi. Jos apinoita olisi sata, meidän olisi hyvin hankala muistaa edes niiden kaikkien nimiä, saati sitten persoonallisia piirteitä. Apinoista tulisi vähemmän lemmikkieläimiä omine persoonallisuuksineen ja enemmän pelkkiä apinoita, vaikka jokainen apina olisi täysin samalla tavalla apina kuin Raimo tai Ilona. Biologiamme rajoittaa kykyämme ymmärtää persoonia ja yksilöitä, ja ylipäätään tuntea heitä kohtaan empatiaa.

Evolutionaarisen biologian professori Robin Dunbar tutki yli vuosikymmenen kädellisten toimintaa. Hän vertaili kädellisten aivojen kokoa kädellisten sosiaalisiin tapoihin ja päätyi johtopäätökseen, että kädellisten isokorteksin koko asettaa rajoitukset sille, kuinka suuria sosiaalisia ryhmiä kädellinen voi hahmottaa ja ylläpitää. Ihmisen lähimmällä sukulaisella, simpanssilla, tämä ryhmien maksimikoko on 50 apinaa. Dunbarin tutkimus on antanut tutkijoille mahdollisuuden tehdä pitkälle meneviä ennustuksia kädellisten sosiaalisesta toiminnasta, kuten sosiaalisista kyvyistä, yhteisössä harjoitetusta strategisesta petoksesta ja siitä, milloin suuremmat ryhmät hajoavat pienempiin ryhmiin.

Koska myös ihminen on kädellinen, Dunbarin teoria koskee myös ihmistä. Vertaillessaan ihmisten isokorteksin kokoa simpanssien isokorteksiin ja tutkiessaan aiheeseen liittyvää kirjallisuutta Dunbar tuli johtopäätökseen, että ihmisen sosiaalisen piirin biologinen maksimi on noin 150 ihmistä. Kaikki tuon enimmäismäärän ulkopuolelle jäävät ihmiset ovat eräällä tavalla "epäihmisiä", eli ihmisiä, joita kohtaan ihminen ei voi suhtautua aidosti sosiaalisesti huolimatta siitä, miten paljon hän yrittää. Vaikka ihminen ymmärtäisi järjen tasolla kaikki miljardeista ihmisistä ihmisiksi, hän on biologisesti kykenemätön todellisuudessa tiedostamaan sitä tunteiden tasolla. Biologisten syiden vuoksi ihminen ei yksinkertaisesti pysty ymmärtämään tai hallitsemaan sosiaalisia suhteita yli 150 muuhun ihmiseen. Tätä 150 ihmisen maksimia kutsutaan Dunbarin numeroksi.

Oletetaan, että ihminen polttaa tupakkaa ja käyttää tuhkakuppinaan kaljapulloa. Eräänä päivänä ihminen lähtee palauttamaan pulloja kauppaan, ja hän ottaa vahingossa tuhkakupin mukaan. Kun hän huomaa kaupassa virheensä, hän ei jätä laittamatta tuhkakuppipulloa pullonpalautusautomaattiin, vaan laittaa sen muitta mutkitta muiden pullojen mukana, minkä vuoksi kaupan myyjä joutuu poistamaan vastenmieliseen tehtävään poistaa tumpit pullosta. Vaikka lähikaupan myyjä saattaa olla henkilö, jonka ihminen kohtaa päivittäin ja useammin kuin esimerkiksi serkkunsa, veljensä tai lapsuudenkaverinsa, ei ihminen välttämättä koe häntä todelliseksi ihmiseksi. Ihminen todennäköisesti ei antaisi tumppeja täynnä olevaa pulloa lapsuudenkaverilleen tyhjennettäväksi, mutta hänellä on paljon pienempi kynnys laittaa kaupan myyjä tekemään tämä täysin sama asia. Kuitenkin kaupan myyjä suorittaa yhteiskunnallisesti tärkeää tehtävää ja ihminen voi tosiasiallisesti olla hänen kanssaan useammin kanssakäymisissä kuin lapsuudenkaverinsa kanssa.

Tämä kaikki johtuu Dunbarin numerosta. Mitä läheisemmät sosiaaliset suhteet ihmisellä on toiseen ihmiseen, sitä todennäköisemmin hän tuntee myötätuntoa tätä kohtaan. Kun ihmisellä ei ole sosiaalisia suhteita toiseen ihmiseen, hänen potentiaalinsa kokea myötätuntoa luonnollisesti laskee. Dunbarin numero asettaa rajoja sille, miten montaa läheistä sosiaalista suhdetta ylipäätään voimme ylläpitää. Täten Dunbarin numero rajoittaa kykyämme tuntea myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. On aivojemme puutteiden vika, että emme pysty ajattelemaan Jyrki Kataista tai Astrid Thorsia samalla tavalla ihmiseksi kuin kavereitamme tai ystäviämme. Vastaavasti Katainen ja Thors eivät pysty ajattelemaan meitä samalla tavalla ihmisiksi kuin omaa sosiaalista piiriään. He eivät tunne myötätuntoa meitä kohtaan samasta syystä kuin me emme tunne myötätuntoa heitä kohtaan. Tästä huolimatta Katainen ja Thors ovat samalla tavalla ihmisiä kuin me kaikki, ja he kokevat iloa, surua, epätoivoa, ahdistusta ja himoa juuri kuten meistä jokainen.

Dunbarin numero ja sen implikoimat rajoitukset sosiaalisten suhteiden määrälle ja sitä kautta empaattisuudellemme selittävät osaltaan monia yhteiskuntamme ongelmia. Yhteiskuntamme on rakentunut oletukselle, että voimme elää huomattavasti luonnollisia laumojamme suuremmissa yhteisöissä. Liki jokainen modernissa länsimaisessa valtiossa elävä ihminen kohtaa päivittäin useampia uusia ihmisiä kuin kehen hän on siihen mennessä tutustunut. Aivojemme sosiaalinen "puskuri", eli Dunbarin numeron osoittama aitojen sosiaalisten suhteiden maksimimäärä, on jatkuvasti täynnä. Valtavasti luonnollista laumakokoamme suuremmaksi paisuneet sosiaaliset yhteisöt varmistavat, että aivojemme ymmärtämät syvät sosiaaliset suhteet ovat jatkuvasti täynnä, minkä vuoksi kynnyksemme olla mulkkuja yli 99.9% yhteisöjemme jäsenistä laskee radikaalisti.

Dunbarin numero voi selittää myös sitä, minkä vuoksi hyväkin ihminen pystyy tekemään epäinhimillisiä ja hirvittäviä tekoja toisia ihmisiä kohtaan; toteuttaessaan epäinhimillisiä tekoja toiselle ihmiselle, ihminen ei ajattele tätä toista ihmistä emotionaalisesti ihmiseksi. Tämä toinen ihminen ei kuulu tekijän sosiaaliseen piiriin, eli niihin henkilöihin, joita kohtaan tekijällä voi biologisten rajoitusten vuoksi edes olla aitoja sosiaalisia suhteita tai tuntemuksia. Biologisten syiden ja aivojen kyvyttömyyden vuoksi ihmiselle on helppoa epäinhimillistää vastustajiaan, jotka eivät kuulu hänen todelliseen sosiaaliseen piiriinsä.

Vaikka Dunbarin numero aiheuttaakin rajoituksia aivoillemme ja sosiaalisille kyvyillemme, on suurin mahdollinen virhe olettaa, että biologinen taipumus epäempaattisuuteen jotenkin oikeuttaisi epäempaattisuuden. Siitä, miten asiat ovat, ei voida koskaan johtaa sitä, miten asioiden tulisi olla. Vaikka biologia rajoittaakin empatiakykyämme tavoilla, joita ei voi ylittää ennen kuin evoluutio kehittää meitä tai kehitämme itse itseämme, jo pelkästään tuon asian tunnistaminen itsessä auttaa ihmistä empaattisempaan ja myötätuntoisempaan elämään. Jos ihminen kuvittelee olevansa yli-ihminen, hän muuttuu yleensä ali-ihmiseksi. Jos ihminen tietää, että koska hän on ihminen, hänen on vaikea käyttäytyä inhimillisesti, hän todennäköisesti yrittää käyttäytyä paremmin inhimillisesti. Henkinen kehitys ei ole pohjimmiltaan mitään sen monimutkaisempaa kuin nykyisen ihmistyypin tunteiden ja käyttäytymisen parempi ymmärtäminen. Ymmärtämällä omat biologiset ja psykologiset rajoitteensa ihminen voi nousta niiden yläpuolelle. Jo pelkkä näiden rajoituksien tiedostaminen on askel kohti parempaa ja inhimillisempää ihmiskuntaa.